Uskon, että olen jo kadottanut itseni.

Söin pullaa, ahmin melkein koko pitkon. Oksennan kaiken. Ja loput heitän roskiin. Mun oli taas pakko saada ahmia, oli niin paha olo. Mietin päässäni onko tämä ongelma, mutta totetan ettei ole. Ei vielä, vaikka salaa haluaisinkin. Itken puhelimessa, en kerro taaskaan syytä. En mä voi kertoa, että aion ahmia ja oksentaa. En mä voisi kertoa mitään näin outoa. Enkä halua, että ne edes tietää tai yhtään kukaan. Mua pelottaa, en haluaisi kotiin syömään. Ehkä sanon, että tahdon itse laittaa ruokaa. Ehkä en mene ollenkaan. En mä pysty syödä muuta kun puuroa. Ehkä pyydän, että ne laittaisi sitä. Tai sitten en. Ahdistaa. Itken, mutta kyyneleet eivät auta. Mä vaan tahtoisin olla yksin. Pian saan oman kämpän. Sitten kukaan ei enää vahdi mun syömisiä. Tarvii vaan välttää yksi ruoka koulussa ja se on ihan helppoa. Sitten kukaan ei pysty koskaan saada tietää mun oksenteluista. Ulkoroskis täyttyy pienistä oksennuspusseista ja mua pelottaa, että joku näkee ne. "Eivät ne minun ole, eiväthän?" En mä myöntäisi. Ei mulla ole mitään ongelmaa. Tänään olen kävellyt lähemmäs 15 kilometriä. En tiedä, mutta paljon. Silti ahdistaa, tiedän lihonneeni. Tunnen lihonneeni. Mä en millään jaksaisi mennä kotiin valehtelemaan. En jaksaisi valehdella yhtään. Haluaisin vaan nukkua ja olla syömättä. Mulla on niin paha olo. Eikä ole ketään kenen kanssa jakaa näitä asioita. En mä sille kuraattorillekkaan pystyny tänään kertoa mitään. Hymyilin vaan. Mä oon vaan yksin. Kun en osaa vaan kertoa mitään. Mua pelottaa kertoa, enkä halua edes. Annan kaiken tän jatkua, koska niin on hyvä. On hyvä, ettei kukaan tiedä musta mitään niin kukaan ei voi estää. Kukaan ei voi viedä mua täältä pois. Olen vaan niin yksin. Haluankin olla. Mutta osa minusta ei haluaisi. Silti jään yksin, koska en osaa muutakaan. En osaa antaa muiden nähdä mua, minua itseäni. Jos minusta on enää mitään jäljellä. Jos kaikki ei ole vielä hävinnyt pois. Uskon, että olen jo kadottanut itseni.