Haluan vaan sanoa, että kaikki on hyvin.

Mä olen lähdössä koulun jälkeen ovesta, kun kuulen miten luokkakaveri huutaa mun perään. "Etkö sä tuu syömään, sä et syönyt aiemminkaan?" "Ei mulla oo nälkä, mä oon niin pieniruokanen." Mitä sen mun luokkalaisille kuuluu vaikken söisi mitään ja söinhän mä salaattia ja vähän marjakiisseliä ja aamulla pienen annoksen puuroa ja leivän. Valehtelin hymyillen ryhmänohjaajalle, että söin aiemmin ruokaa, kun sanoin ettei ole nyt nälkä. "Huomenna sulla on illallakin nälkä, kun tehdään enemmän." Mä nyökyttelen vaan ja hymyilen. Onhan mulla nytkin nälkä, mutta en vaan syö. Odotan iltaa, että saan syödä leipää. Ajattelen vaan ruokaa. Mä oon ihan väsynyt, vaikka vasta toinen päivä ohitse. Onko musta sittenkään tähän? Haluaisin katsoa painon, mutta se pelottaa. Mun elämä pyörii liikaa syömisten ympärillä. Mä haluaisin olla niin kuin muut. Syödä niin kuin muut. Vai haluanko sittenkään? Se tarkoittaisi lihomista, enkä mä halua sitä. Mielummin kituutan itseäni ja olen yksin tässä huoneessani kuin, että lihoisin. Mä olen niin yksin näiden asioiden kanssa. Kaikki muut on nyt syömässä ja mä oon yksin tässä talossa. Miksi mä en mennyt syömään? On niin helppoa kieltäytyä, lähteä vaan pois. Mä olen niin läskikin, ettei mun pidä syödä. Ei mun ole edes lupaa syödä, ei ainakaan paljoa.

Tämä on niin epäreilua, kun muut saa syödä lihomatta ja minä vaan lihon. Helpompi vaan skipata aterioita. Kun en halua enää oksentaa. Pelkään, että jäisin siitä kiinni ja sitten joutuisin selittelemään. En mä sitä halua. Mä vaan haluaisin olla nii kuin muut. Mä vaan ajattelen mitä voin syödä ja mitä en. Pelkään jatkuvasti, että lihon mehulasillisestakin mitä tänään join. Onko tämä kaikki mennyt jo liian pitkälle? Mä vaan vahdin itseäni, enkä saa opiskeltua, kun jopa salaatti sisällä ahdistaa hieman. Mä olen hukassa, mä olen yksin. Enkä enää osaa lopettaa tätä. Mä olen jo liian syvällä, ettei täältä pysty palaamaan. En tiedä missä olen, en osaa antaa millekkään nimiä. Mä olen vaan eksynyt, eikä kukaan tiedä siitä mitään. Kaikki on pelkkää sumua ja mä vaan jatkan hymyilemistä. Koska senhän mä osaan jo liiankin hyvin. Enkä tiedä enää onko kaikki hyvin. Haluan vaan sanoa, että kaikki on hyvin.