Ei kukaan pärjää yksin täällä, mutta mä pärjään.

"Sä oot hoikistunu." Naurahdan. "Teen niin paljon hommia." Miksen mä ite huomaa mitään? Miksi mä oon itteni mielestä vieläkin niin läski? Miksi mä olen näin surkea? "Perhostyttö ei syönyt." Ota nyt leipää, ota jäätelöä. Syö, syö, syö. Vihaan tätä, mä varmaan lihon. Oksenan kotipitsaa lauantaina, taas meni rahat hukkaan. En mä kestä yhtään ruokaa mun sisällä. Avauduin vähän mun syömättömyydestä parhaalleystävälle. Siitä kun koulussa on niin pahaa ruokaa. Se ihmetteli ja sano, et mun pitää lähettää ne ruuat sille. Mä vaan nauroin, eikä se nähnyt mun läpi pahaa oloa. En mä voi olla laihtunut, en mä näytä siltä. Näytän edelleen läskiltä. Pian pääsee taas kouluun, eikä tarvi syödä lähes mitään. Ihanaa, osaan aterioiden skippaamisenkin jo niin hyvin. Osaan niin hyvin valehdellakkin. Pian saan oman vuokra-asunnon ja sitten mua ei enää estä mikään. Kukaan ei enää valita siitä miten katoan ruokailujen ajaksi kun "syön" kotona. Lounas vaan milloin pitää aina sanoa, että on pahaa ruokaa tai ettei ole nälkä. Kuulostaa liiankin helpolta ja osentamaankin pääsee helposti kun on oma asunto.

Hallitseeko tää jo liikaa mun elämää? Ruoka todella on vihollinen, en mä tarvi sitä mihinkään. Mä vaan olen niin sumussa. En jaksaisi palata kouluun. En jaksaisi mennä sinne esittämään miten hyvin kaikki on. Haluaisin vaan laihtua ja pian voin aloittaa. En mä tarvi apua. Mä haluan vaan olla yksin ja laihtua. Mä en haluaisi muuta. Mua pelottaa, että tää on saanut mut. Mutta toisaalta olen iloinen. Ei tää ole mikään ongelma. Mun pelleilyä vaan. Kai mä voisin syödä, jos vaan haluaisin mutten halua. En todellakaan halua. Ruoka on niin pahaa. Ei se maistu samalta kuin ennen. Muistan silloin joskus, kun ruoka oli hyvää. Mulla oli lempiruokia, nyt olen alkanut vihata yksitellen kaikkia. Olen alkanut jättää ruokia pois, olen alkanut vihata ruokaa. En jaksaisi syödä, en jaksais valehdella, en jaksaisi elääkkään. En jaksaisi oikeen mitään. Odotan hetkeä milloin tuska voittaa mut. Odotan hetkeä milloin putoan, enkä pääse enää ylös. Pelkään sitä hetkeä, kun huomaan etten olekkaan tarpeeksi vahva pärjätäkseni yksin.

Mä olen yksin ja hajalla

Kuoleman kauniilla rajalla

Mä olen paloina

Tuskaisina sanoina

Mä en osaa enää syödä

Miksi näin mulle pitää käydä

Mä jatkan valehtelua

Tyhjiä merkityksettömiä sanoja

Enkä uskalla paljastaa mitään

En uskalla katsoa silmiin ketään

Käännän katseeni pois

Yksinäinen tyttö vaan täällä ois

Se joka ei löydä hyvää oloa

Elämää kauniiksi sanottua