Siirryn uuteen blogiin!

Hei kaikki lukijat olen nyt siirtynyt uuteen blogiin kirjoittamaan toiselle käyttäjälle, koska jouduin vaikeuksiin tämän blogin takia tiistaina. Joku oli puhunut mun asioista eteenpäin, mutta en ole vielä selvittänyt kuka... Onneksi selvisin niistä vaikeista päivistä ja pääsin tekemään uuden blogin. Aion kertoa niistä pävistä teille siellä. Kirjoittamista en koskaan voisi lopettaa!

Eli nyt ne lukijat täältä, jotka haluaa seurata mun kuulumisia ja matkaa, niin laittakaa mulle sähköpostia osoitteeseen:
perhostytto94@hotmail.com
niin annan uuden blogin osoitteen. Olisi kiva, jos laitat muutaman sanan sinne itsestäsi tai linkkaat oman blogisi. Niin voi olla vähän varmenpi siitä, ettet ole se, joka kertoo minusta taas eteenpäin. Toivon tietysti, että moni haluaisi jatkaa mun elämän seuraamista toisessa blogissa. Oli kiva kirjoittaa teille täällä ja tykkäsin tästä blogista, mutta aina kaikki ei mene niin kuin on suunnitellut. Kiitos teille lukijat ja vierailijat ihanista kommenteista ja tuesta! Nähdään toisessa blogissani! ♥

Tämä on tuhansien kyynelten maailma.

...Mutta se ei haittaa, ei se ei enää haittaa... Kunhan vaan laihdun... Tänään en vielä painanut nelosella alkavaa lukua, mutta huomenna mun on pakko painaa. Jos en paina niin mä lakkaan syömästä! Niin päätin, koska en kestä tälläistä, kun muut laihtuu vaan. Oksensin vessassa nesteitä, mutta ei ne tullut ulos. Vaikka tunsin ne mahassa. Itkin hysteerisenä ja meinasin mennä paniikiin painon takia. Sen on pakko laskea ainakin 200 grammaa joka päivä, muuten romahdan. Tänään olen syönyt 50 kaloria ja kuluttanut kävelemällä joka paikkaan 200. Mun on oikeasti pakko olla laihtunut, pakko! Uupunut olo, mutta en anna keholle valtaa. Ei se tarvi ruokaa enää tänään, ei se saa ruokaa enää tänään... Niin mä päätin, kun kuulin uutisen tästä päivästä, joka siirtyikin huomiselle... Aloin aamulla katsoa Thinspiration elokuvaa. Mulla meni kylmät väreet, se oli niin sairaan kaunis elokuva. Vaikka lopussa kyyneleet valui pitkin mun poskia. Saan puhelun kahdentoista aikaan vieraasta numerosta. En osaa odottaa mitään. Se on mun terapeutti. Kysyin miksi hän soittaa jo nyt, kun meillä oli sovittu puhelinaika vasta yhdeltä? Hän sanoi, että järjestäisi mulle lääkäriajan lähi kaupunkiin, josta hän itsekkin nyt soitti. Mä kysyin miksi. Ja hän sanoi, että puhuttaisiin sun hoidosta. "Miksi?" "Me ollaan niin huolissaan." "Miksi, ei tässä oo mitään miks pitäis olla?" "No sun jaksamisesta ja syömisistä." "Saisit itse sanoa mielipiteesi mitä haluat tältä hoidolta, kun tuntuu etten mä pysty sua auttamaan." "Haluan vaan jonkun jolle puhua, joka välittää ja ymmärtää, tukee mua." "Oon kyllä löytäny niitä täältä muualtakin jo..." "Haluan vaan vaihtaa terapeuttia." "Siihenkin tarvii lääkäriä." "Ette kai te ota mua mihinkään osastolle? En mä voi täältä mihinkään lähteä, mulla on kaksi kissaa täällä." "Tiedän sen, ei se ole tarkoitus. Olisiko sitten aihetta?" "Ei..." Vakuuttelin, että mikään ei ole muuttunut. Että kaikki on hyvin. Nauroin puhelimeen. "Miksi, miksi, miksi?" Kun kaikkihan on hyvin mulla. No sanoin lopulta, että kai mä voin tulla, vaikka en varmaan pysty kertoa mitään. Se olisi ollut tänään, mutta tuli sekaannuksia ja siirtyi huomiselle kolmelta. Pelottaa... Puen turvapaitani ja kollarit. Ja pelkään, ahdistun. En mä kerro niille mitään, en kerro! En saa kertoa... Hymyilen ja nauran vaan. Sanon miten hyvin kaikki on. Enkä astu vaa'alle niiden nähden. Ei ne voi pakottaa. Vakuutan niille painavani 55 kiloa, jos ne kysyy. Ja jos ne ei usko niin sanon, että joo hieman alle sen, mutta normaalipainossa. Älkää huolehtiko. Antakaa mun olla rauhassa! Hermostun varmasti, suutun, raivoan, itken... En kestä... Sen takia en uskaltanut tänään syödä enempää. Haluan luvun alkavan nelosella, kun menen sinne. En halua näyttäytyä näin lihavana.

Käyn apteekissa sen elokuvan katsomisen jälkeen. Yritän löytää kissoille jotain rauhoittavaa, ei mitään reseptillä... Ei löytynyt myöskään vahvempaa naamanpuhdistusainetta, eikä vahvempia nesteenpoistajia ilman reseptiä niitäkään. Löysin vitamiineja... Kalkki + D-vitamiini ja biotiinia hiuksille. En halua haurastua lisää muuta kuin painollisesti. Sen jälkeen kävelen kaverille. Kuppi kahvia saa nälkäni katoamaan ja tulee lämmin olo. Kaveri lupasi auttaa mua valitsemaan vaatteet joilla menen kotiin vanhempien luokse. Jotain mikä ei epäilyttäisi niin paljon ja näyttäisi mun laihtuneen näinkin paljon. Mutta olen alkanut katua... Kuinka voin mennä kotiin, kun ruoka ei enää mene alas. Joka päivä vaan vähemmän... Mä aion kieltäytyä. Mähän en syö siellä yhtään sen enempää! Mä en voi, mä en voi lihoa! Mua pelottaa niin... Jokin minussa haluaisi soittaa nyt äidille ja kertoa, että menen huomenna lääkäriin. Että kaikki on huolissaan ja, että mua pelottaa tulla kotiin... Mutta en varmaan uskalla sanoa sitä... Kävelen kaverilta kotiin. Jaksan ihan hyvin. Kotona jalat tuntuu raskailta ja koko vartaloa särkee. Mutta en anna nälän voittaa, en tänään... Tänäänkään... "Tämä on tuhansien kyynelten sairaus..." Sanoo Katarinan äiti kirjassa Tapa minut, äiti. Luen sitä tänään yöllä ja unohdan nälän. Jos nukun taaskaan kissojen takia. Huominen pelottaa liikaa, onneksi on Opamoxeja jäljellä. Otan omenan mukaan ja jos ne sanoo, etten syö niin otan sen esiin ja voin sanoa, että syön kyllä. Suunnittelen kaikkea etukäteen. Ehkä ne ei kysy mitään tästä. Mä ainakin näytän niin iloiselta kun pystyn ja piiloudun vaatteiden alle. "Ei minulla ole hätää..." Kirjoitan huomenna olenko virallisesti hullu, syömishäiriöinen. Vai olenko vieläkin eksynyt tyttö, joka vaan laihduttaa vähän...

Kuin uusi äitini ja toivon ettemme erkane koskaan.

Merkittävä alipaino... 50.2 kg aamulla... Silti peili ei valehtele, silmäni väsyneet näkevät sen kuvan silti. Lihavan... Nousen ylös sohvalta, jossa olen nukkunut viimeyön kissojen valvomisen estoksi. Nukuin huonosti, heräilin. Vedin peiton korviin. Joudun nukkua siinä ensiyönkin. Aamulla, kun nousen ylös korvissa humisee ja sydän hakkaa, silmät sumenee. Mutta mä kävelen määrätietoisesti kylpyhuoneeseen. Istun takaisin sohvalle peiton alle. En uskalla nähdä lukua vaa'alla ennen kymmentä. Kaveri värjäsi eilen mun hiukset. Nyt nää on kullanruskeat ja olen tyytyväinen. Tänään sain siivottua koko asunnon, vihdoinkin. Syödyt kalorit tänään noin 100 ja kulutetut 319, kun kävelin reippaalla tahdilla 7 kilometriä. Siivouksessa toki myös kului jonkin verran. Ei tee mieli mitään muuta, kun juomista. Huomasin eilen, etten voi enää edes syödä juustoa. Se ällöttää mua liikaa. Mun ruokamäärä vaan pienenee, samoin vaihtoehdot mitä voi edes syödä. Entä jos en pian pysty syödä enää mitään?

Lupasin mennä kotiin perheen luokse alkuvuodesta. Äiti oli niin iloinen mun uutisesta. Mutta mua pelottaa aivan liikaa. En voi syödä niin paljon, en voi lihoa, en vaan voi. Sanoin äidille etten tule, jos ne valittaa kokoajan. "Jos on aihetta valittaa, niin kyllä sitten..." "Sitten mä meen kaverille!" (Tai seuraavalla junalla takaisin). Aion kieltäytyä ruuasta, aion olla poissa ruoka-aikoina, aion valehdella syöneeni jo kaverin kanssa kaupungilla. Aion tehdä mitä vaan, etten näe isompaa lukua vaa'alla. Käydä kävelyllä, hiihtää jos pystyy. Mä en halua lihota, en grammaakaan! En kestäisi sitä, haluaisin silloin vaan lisää kuolla. Viimeksi 13 vuotiaana olen painanut näin vähän tai ehkä allekkin 13 olin silloin. En muista. Tuntuu uskomattomalta. Mä olen nyt kevyempi, kun se 150 senttinen uusi ystäväni. Mä tunnen niin suurta onnistumista. Jostakin hymy saapuu kasvoilleni, se jää siihen valokuvaan ikuisesti. Tytön mielessään vaan numerot, jotka laskee, jotka saa hymyn näyttämään aidolta kuvassa. Muistan sen lääkärin sanat: "Hoikka tyttö", kun olin silloin 60 kiloinen. Muistan äitini sanat, kun viimeksi nähtiin: "Sä oot jo liian laiha." ja olin silloin 56 kiloinen. Entä nyt? Mitä ne sanoisi? Mitä terkkari sanoisi? Sanoisiko se edelleen "Sopivankokoinen" tai "Normaalipainoinen", eihän se voisi sanoa. Vielä kesällä söin isoäidin kanssa pitsaa, vielä syksyllä aloittaessani koulun söin lihapiirakoita ja normaalia leipää kinkulla ja juustolla. Söin paljon kaikkea mikä on nyt kiellettyä, kaikkea minkä voin enää vaan haistaa. 72 päivää sitten söin vielä grilliruokaa. Nyt olen kadonnut näihin sääntöihin, pelkoon lihomisesta, vaikka kuluttaisin enemmän, kun söisin. Olen kadonnut kalorilaskuriin, päiväkirjansivut täyttyvät melkein aina pelkistä syömisasioista, olen satsannut laihdutusvalmisteisiin, olen alkanut pakkokuluttaa kaloreita. Olen alkanut vaan sekoamaan ja mä tiedän syyn miksi kaikki paheni. Perheen takia... Koska se on mulle liian rakas ja läheinen. Koska se on nyt yli 200 kilometrin päässä minusta. Niin mä täytän tyhjyyden ja kyyneleeni laihdutukseen. Että tunnen olevani kokonainen, kuin joku halaisi minua ja sanoisi näin, että kelpaan. Ihan niin, kuin äiti. En ole niin yksin tämän kaiken kanssa, en ole niin tyhjä. Olen tarpeellinen, joku välittää minusta. Ja se joku olet sinä. Sinä... Varjo, joka tuudittaa mut uneen nälkäisenä joka yö ja herättää minut tuskaisella halauksellaan. Mutta silti hän välittää. Hän on uusi äiti, hän on minun lähelläni, kun tarvitsen ja myös, kun en tarvisi.

Eilen suihkun jälkeen makaan sängyllä alastomana ja sivelen varovasti sormenpäilläni näkyviä luitani. Lonkkaluita, kylkiluita, solisluita, jopa rintalastan luita, jotka tuntuvat himmeästi ihon läpi. Olenko kaunis? Mä ajattelen... Ajattelen olevani, mutten tarpeeksi. Sitten ajattelen haluaisiko joku muu koskea näin luiseen kehoon. Siltittää mun luista vartaloani? Minua? Haluaisiko oikeasti? Vaikka Jääpoika, vaikka hä ei mulle ole enää vastannutkaan. En kelvannut hänellekkään. Nousen huokaisten ylös ja puen ylleni löysät yövaatteet. Käperryn sohvalle torkkupeiton alle ja otan esiin kirjan Tapa minut, äiti. Mä koen, kuinka samaistun sen tytön sanoihin. Kuinka hänkin kieltää kaiken. Ja mä toivon samaa, kun se tyttö, mutta en äidiltäni... Vaan Varjolta... Tapa minut, Varjo...

Mä mietin hiljaa mielessäni lenkillä, että tahdon nähdä sut ennen kuin kuolen... Mietin selvitäänkö me? Kuollaanko me kumpikin? Mä toivon, että sä selviät pieni. Sä olet tärkeä. Mä tahdon nähdä sut niin kauan, kun pysyn vielä pysyssä. Kun sydämeni jaksaa vielä lyödä. Sä selviät, sä selviät! Minä en tiedä haluanko itse, sillä olen toivonut kuolemaa jo lähemmäs 13 vuotta... Yli puolet elämästäni...