Enkeli pieni mä tahdon sun luo, kun muhun sattuu.

Meikkaan käden oksenuksesta jääneet jäljet piiloon, kun vanhemmat tulevat, mutta pelkään, että ne nähdään. Aion sanoa, että hakkasin nyrkillä seinään jos ne kysyy jotain. Eivät ne huomanneen eilen mitään, onneksi. Tänään unohdin meikata jäljet piiloon, mutta onneksi kukaan ei kysynyt mitään. Olin koko päivän yksin, vaikka olin porukassa. Olin niin ulkopuolinen. Tulin koulustakin heti kotiin, en jäänyt syömään niin kun en koskaan jää. Katsoin ruokalistan ja hoin päässäni "pahaa, pahaa, pahaa..." Ainut mikä pisti silmään oli torstain puuropäivä. Kävin kaupassa nälkäisenä ja tulokset eivät olleet hyvät. Karkkihyllyn ohitin niin nopeasti kun vaan pystyin. Jopa kahdessa eri kaupassa, enkä ostanut karkkia. Kerrankin onnistuin. Kyllä mulla epäterveellistä ruokaa lähti mukaan, mutta kohta ne alkaa ahdistaa niin, että heitän ne varmaan roskiin. Tai sitten en vaan syö niitä, en tiedä. Tää asunto saa mut ulkopuolelle kouluporukasta, mutta ei voi mitään. Mä tahdon olla vaan yksin. Kysyin pari kysymystä entiseltä kämppikseltä, mutta muuten en sanonut mun luokkalaisille sanaakaan. Mä olin kaikille vaan ilmaa, ihan kun en olisi ollut siinä. Menin taas hymyilemään ryhmänohjaajalle. "Joo on menny hyvin." Hitto mitä valehtelua taas. Valehtelin, että terveyskysely oli menny hukkaan muutossa. Sain uuden. Munhan piti sanoa etten palauta sitä ja aion kyllä huomenna sanoa. Palautan ehkä vaan sen mihin ei tarvi nimeä, ehkä ryhmänohjaaja on sitten tyytyväinen. En mä jaksaisi valehdella siihen terkkarille menevään lappuun, enhän mä aio koko terkkaria edes nähdä.

Nyt menen ja heitän ruokaa roskiin, koska en kestä, että mun jääkaappi on niin täynnä. Ainakin sen pitsan heitän pois. Mä oon niin surkea. Mä en osaa enää elää vähillä kaloreilla, mun on kokoajan nälkä. Johtuukohan se opiskelusta? Mä en uskalla astua vaa'alle. Ehkä viikonloppuna, jos nyt vähä laihtuisin. En vaan taida enää osata. Mä osaan vaan sotkea asiat, pilata kaiken. Mä en halua tietää miten oon lihonu. Mua pelottaa, koska uskon lihonneeni, tunnen sen. Mua ahdistaa, mun on kylmä ja nälkä taas vaikka juuri söin. Mun keho huutaa lisää ruokaa, se tahtoo, että lihon lisää. Ja mä tahdon vaa oksentaa syömäni ruuat, koska en kestä mitään. Mä en jaksaisi mennä enää kouluun, mä en jaksaisi olla yksin siellä ja kadota ruokailujen ajaksi. Mä en jaksaisi olla se outo tyttö, joka ei koskaan tule syömään. En jaksaisi olla se kuka ei kuulu joukkoon. Mä en tiedä enää mitä haluan. Haluanko laihtua, haluanko käydä koulua, haluanko olla yksin, haluanko kuolla.

Mua pelottaa, että katoan ellen ole jo kadonnut. Mua pelottaa etten enää jaksa. Kun kaikki voimani kadotin, enkä tiedä enää miten täällä eläisin. Jos en eläisi ollenkaan, jos ottaisin siivet alleni? Jos vain voisin hengittää, jos vain osaisin edes elää. Mä tahdon jo lentää täältä pois, unohtaa, että mua koskaan olikaan. Lentää, olla kaunis enkeli. Mun veljen vierellä. Mutta ei musta ole siihenkään. Kaikki haluaa vaan, että mä kärsin. Mä pidän maailmasta kiinni, vaan koska en osaa muutakaan. En osaa enää unohtaa. En vaikka haluaisinkin. En osaa kuin tämän sekavan maailman. Enkä enää tiedä kuka olenkaan. Mä katson mun veljeä taivaalle ja kuiskaan miten muhun sattuu. Mä sanon sulle, että tahdon viereesi vaikka sä tiedät sen jo. Olet tiennyt jo kauan, liian kauan. Silti mä en ole tullut, jokin on saanut mut aina jäämään tänne. Ehkä se, että sä et tahdo, että luovutan. Sä tahdot, että mä elän tuskasta huolimatta. Koska sä tiedät, että mä olen tarpeeksi vahva kestämään tän kaiken. Tarpeeksi vahva, ettei mun tarvisi luovuttaa.