Miksi kaikki päättyy aina kyyneliin?

Bulimia kuuluu terkkarin suusta. Selitän jotain ahdistuksessani. "Syön liikaa herkkuja, joka päivä." "Tiedätkö mitä se on?" terkari kysyy. Hän arvaa kaiken tuosta pienestä selityksestä. "Sitä sanotaan bulimiaksi." Minullako syömishäiriö, mua naurattaa. Ei mulla voi olla, ei vaan voi. "Hyvä kun tulit kertomaan. Me halutaan tukea sua ymmärräthän sä sen?" Mä nyökyttelen ja yritän uskoa. Mä oisin halunnut itkeä. Terkkari sanoi, että mun pitää puhua terapiassa tästä. Se sanoi, että soittaa sinne. Mutta mä sanoin, että kerron itse. Mä valehtelin. Oli virhe ylipäänsä kertoa kenellekkään. En vaan kestänyt pitää kaikkea enää sisälläni. Mua ahdisti kokeessa, koska olin kertonut. Joku ääni sanoi päässä, ettei olisi saanut kertoa. Terkkari sanoi, että se on syömishäiriö joka puhuu. Se sanoi, että se en ole minä. Sanoin etten tiedä haluanko apua, kun terkkari kehui mua rohkeaksi. Terkkari sanoi, että haluan oikeasti apua. Meinasi varata mulle lääkäriajan, mutta sanoin saavani sen polilta. Mä valehtelin taas, en mä aio kertoa enää, en mä aio ottaa mitään lääkäriaikaa ja uutta diaknoosia. Mun oli vaan pakko saada purkaa jollekkin. Mutta en halua, että kukaan tekee mitään. En vaan halua. Mua pelottaa. Toivottavasti terkkari ei soita sinne polille ja lääkärille. Eihän se saa soittaa ilman mun lupaa? En mä halua puhua enää mitään, tää auttoi jo.

Ostin taas suklaata, että saan ahmia ne illalla. Miksi mä oikeasti teen tätä? Haluan vaan ahmia ja ahmia. Terkkari sanoi mulle, että oon normaalin kokoinen. Mutta se ei riitä mulle, kun mä haluan olla laiha. Kaikki romahtaa, kaikki karkaa käsistä. Mä en ole enää se joka hallitsee, se on joku muu. En mä tahdo sanoa, että olisin syömishäiriöinen. Mä en usko siihen, en halua uskoa. En halua uutta diaknoosia, en halua, että kukaan kuitenkaan puuttuu tähän. Luulin, että halusin. Mä luulin haluavani apua, mutta en mä haluakkaan. Mä tahdoin vaan pahan olon pois ja nyt mun ei tarvi sanoa kellekkään tästä enää mitään. Saan vaan valehdella terkkarille, että oon puhunut terapiassa. En mä tiedä oikeasti mitä haluan. Mä kärsin vaan, koska muuta en osaa tai ansaitse. Mutta nyt menen ahmimaan ja oksentamaan, koska muuta en enää osaakkaan. En osaa olla enää normaali. Mua itkettää, kun en osaa olla enää kukaan. En vaan saa kyyneliä ulos itsestäni. Olen tyytyväinen, koska pian saan taas oksentaa. Milloin minusta tulikaan tälläinen? Ja mä annan kyyneleiden hiljaa saapua.