"Sä et ollu syömässä."

Ensimmäinen päivä koulussa meni. Päivä meni hyvin, tutustuin uusiin ihmisiin ja oli ihan kivoja tuntejakin. Söin lämpimänruuan ja löysin itseni asuntolan vessasta oksentamasta. Mua pelotti lihominen niin. Menin syömään vaan siksi, että saisin kavereita. Huomenna en aio mennä. Toisen lämpimänruuan skippasin ja sain heti kuulla luokkakaveriltani siitä, etten ollut syömässä. Mitä se niille kuuluu vaikken söisi mitään. Vaa'an kierrä edelleen kaukaa, vaikka se kummittelee matkalaukussa. Mua pelottaa, että joku alkaa kiinnittää huomiota mun syömisiin. Se luokkalainenkin jo ihmetteli. Mä vaan sanoin, etten ole tottunut syömään kahta kertaa lämmintäruokaa päivässä. Sanoin, ettei ollut nälkä ja mä valehtelin. En halua, että kukan tietää täällä musta mitään. Piilotan viiltelyarvet hupparin hiojen alle suihkun jälkeen, ettei kukaan varmasti nää niitä. Hymähtelen tunnilla ihan tyhmille jutuille, joille kukaan muu ei naura, ettei kukaan vaan epäilisi mitään. Piilotan itseni valtavan paidan alle, ettei kukaan voi arvioida mitä painan. Katson itseäni peilistä ja näen solisluut. Huomaan laihtuneeni, vaan en vieläkään tarpeeksi. Kukaan ei tiedä musta täällä mitään ja niin on parempi. Kuka nyt haluaisi olla tälläisen ongelmakasan kaveri, ei kukaan. Pelottaa, että joku saa tietää. Haluaisin silti jonkun jolle kertoa kaiken. Ehkä pääsen täällä kaupungissa terapiaan.

Kaikki täällä on niin kauniita ja laihoja. Ne voi syödä huoletta kaksi lämmintäateriaa lihomatta. Jos mä sösin ne, niin mä lihoaisin. Ne syö pullaa ja keksejä. Minä jauhan suklaata huoneessani. Minä pelkään kokoajan lihovani. Ahdisti tänään päättää menenkö syömään vai en. Ahdisti jokainen haarukallinen. Jokainen lihapulla lautasella. Enkä mä kestänyt sitä ahdistusta vaan otin riskin jäädä kiinni. En kuitenkaan jäänyt, koska kaikki muut asuntolassa taisivat olla silloin syömässä. Mä olen niin heikko. Mun pitäisi vaan pystyä olemaan syömättä. Mä kadehdin niitä, jotka pystyy paastota vaikka opiskelee. Kyllä mäkin sitten, kun saan oman asunnon. Silloin mun ei ole pakko välttää kuin yksi ruoka päivässä ja se on helppoa. Tunnilla kaikki meni ruuan jälkeen ohi, koska uskoin lihonneeni. Ajattelin vaan ruokaa sisälläni, sitä miten se kertyy muhun. Nälkäisenä kaikki olisi mennyt paremmin perille. Huomaan kehittäneeni jotain mitä edes uusi ympäristö ei voi muuttaa. Jotain mikä on nyt osa mua ja se täytyy hyväksyä. Ja sen kanssa täytyy vaan elää.