Sain kivun, vaikka en sitä halunnutkaan.

En mennyt tänään kouluun, kun ahdisti niin paljon. Menin puhumaan terkarille ja pyytämään tän päivän vapaaksi. Koska niin pitää tehdä. Huomenna pitää sitten mennä jo kouluun. Kävin katsomassa raiteita. Vain hetken, kun tuntui niin pahalta. Sain onneksi ajan polille ensiviikolla. Ei tarvi olla enää kauaa yksin. Jos saan sielläkään kerrottua mitään. Katsoin painon aamulla ja se oli virhe. En edes uskalla kertoa miten paljon painan. Sen seurauksena ahmin ja oksensin kaksi kertaa. Niin kuin se muka auttaisi asiaa. Varmaan vaan pahentaa. Tekee mieli ruokaa ihan hirveästi. Haaveilen kananmunaleivästä ja hedelmäkarkeista. Mä oon niin läski, etten ansaitse kumpaakaan. Mä en vaan osaa olla syömättäkään. Ahmimatta ja oksentamatta kaikkea, koska normaalistihan mä en osaa syödä. Terkkari sanoi, että jos kävisin siellä viikottain, mutta en halunnut. Käyn jo kuraattorilla ja se riittää. Enkä halua mennä näin lihavana terkkarin arvioitavaksi, en edes puhumaan, koska se varmaan arvioisi mun kokoa. Kissa on laihdutuskuurilla, koska näen sen niin lihavana. Munkin pitäisi olla ja yritänkin.

Mä oon vaan niin väsyny tähän kaikkeen. En enää jaksaisi mennä kouluun, en enää jaksaisi edes elää. Raiteet houkuttelee tai lääkkeet kaapissa. Mutta enhän mä saa olla niin heikko. Munhan piti olla aina vahva ja se joka pärjää. Mutta entä jos en enää pärjää? Mä yritin tänäänkin sen kertoa, en vaan taaskaan osannut. Olisi pitänyt sanoa, että kävin juna-asemalla. Olisi pitänyt sanoa, että muhun sattuu niin paljon, että haluan vaan kuolla. Sanoin vaan, että on paha olla mutta en tiedä syytä. Terkkari kirjoitti lappuu "pahoinvointi". Sanoi, että sitähän tää tavallaan on. Sattuu, sattuu niin paljon. Auttakaa mua, muhun sattuu liikaa. En tiedä enää miten pääsen tuskasta pois, en tiedä kun vaan enää kuoleman. En edes huomannut milloin romahdin näin alas. Kaikki tapahtui niin äkkiä, vaikka oonhan mä kipua tuntenut jo pitkään. Oonhan mä tuntenu jo jonkin aikaa  etten vaan enää jaksa. Pelottaa olla näin pohjalla, näin toivonsa menettänyt. Pelottaa kuolla, pelottaa, että oikeasti lähden. Enhän mä halunnut sitä, en vaan halua enää tuskaa. Enää yhtään kipua lisää. Mutta sain kivun silti, vaikka en sitä koskaan toivonutkaan. Mä en jaksaisi olla enää vahva. Antakaa mulle lupa olla edes hetken heikko, antakaa mun tarvita apua. Mutta se ei anna. Se sanoo älä kerro mitään, valehtele, jää yksin, lintsaa koulusta, olet läski, kuole pois. Ehkä se olen vaan minä, se jolle en koskaan riitä. Itseni mielestä en koskaan ole tarpeeksi hyvä, että ansaitsisin edes elää. Silti oon vieläkin elossa, vaikka mun ei kuuluisi. Mun kuuluisi vaan kuolla. Mennä pois, kadota elämästä. Mutta oon liian heikko. Niin heikko, että pystyn elää vaan tuskassa. En jaksa enää kauaa.