Ehkä kaikki on pian hyvin, kunpa olisi.

Suklaalevyn täyttämä pussi hakkaa tuulessa pyöränsarvessa jalkani melkein mustelmille. Halusin taas ahmia, en mä muuta haluakkaan enää kun ahmia ja oksentaa. Päätän joka kerta, että tää on mun viimeinen karkki tai suklaa. Mutta se ei koskaan pidä paikkaansa, ei koskaan. Mä haluan aina ahmia, joka päivä on pakko saada oksentaa. Kaikki on mennyt kai jo liian pitkälle, sairaankin puolelle. Mä myönän sen, ei tää ole enää normaalia. Mutta ei, en mä silti halua kertoa tästä kellekkään. Mä haluan vaan kärsiä yksin ja sulkea silmäni kaikelta pahalta. Jokin käskee mua olemaan hiljaa. Jokin sanoo, ettei ole syytä kertoa. Ei mitään syytä, ei mitään ongelmaa miksi pitäisi puhua. "Et sä edes ansaitse apua, et sä tarvi sitä". Niinhän mä uskottelen itselleni, ettei mua mikään vaivaa. Olin tänään siellä terapiassa. Terapeutti kysyi onko mulla vielä jotain mistä haluaisin puhua. Mä sanoin, että on paljonkin. Mutta jätin sen siihen, en uskaltanut kertoa, en vaan osannut. Pelkäsin kokoajan, että se lukee mun epikriisistä sen kohdan "on syönyt huonosti", mutta ei se onneksi sanonut mitään siitä. Tänään koulussa oli puuroa ja mä söin kauhallisen sitä. Tiedän, että loppuviikolla mun ei enää kuulu syödä koulussa mitään. Ei puuroa eli ei mitään. Mun on pakko vaan vältellä ruokailuja. Enää en vaan voi kadota asuntolan huoneeseen, koska asun muualla. Mun pitää keksiä jotain muuta.

Kaikki ei ole onneksi synkkää. Kerron kerrankin jotain iloista, sillä oon saamassa uuden perheenjäsenen. Pienen kissavauvan, jos nyt päätän sen ottaa. Huomenna päätin, että ilmoitan kaverille otanko sen kissan. Ostin jo ruokakipot eli kyllä mä sen varmaan otan. Nukun vaan vielä yhden yön ja aamulla jos oon vielä samaa mieltä niin otan sen. Se on kyllä niin ihana pikkunen ja toisi varmasti iloa mun elämään. Ehkä unohtaisin hetkeksi tämän syömispelleilyn? Toivottavasti. Mä haluan oikeasti vaan unohtaa, en lopettaa, mutta vaan unohtaa. Unohtaa, että koskaan tapasin tätä maailmaa. En kuitenkaan kadu, olenhan laihtunut normaalipainoon. Äiti sanoi mua laihaksi puhelimessa, mutta se valehtelee. Mä olisin tahtonut vaipua kyyneliin, sillä sitä mä en ole. En vaikka kuinka yrittäisinkin. Onneksi kissa-asia piristää mieltä. Se saa mut hymyilemään, vaikka tuntuu pahalta. Se saa kaiken näyttämään hetken olevan ihan hyvin. Ehkä kaikki on pian hyvin.