Yksinäisen kuiskaus.

Olen taas yksin siis ahmin ja oksennan. Enhän mä muuta osaa enää kun syödä väärin ja liikaa. Hymyilin kuraattorille, hymyilin kämppikselle, en palauttanut terveyskyselyä vaan piilotin sen matkalaukkuun. Ahmin leipää, oksennan. Ahmin karkkipussin, oksennan. Ahmin suklaata, oksennan. Mulla on niin heikko olo ja nälkä. Syön lisää suklaata. Mun viimeinen suklaalevy, sitten en enää osta. En saa ostaa. Mä oon niin läski, en kestä itseäni. Kuraattori kysyi multa käykö kaikki meidän luokan tytöt syömässä ja mä vastaan hymyillen, että kaikki käy. Enhän mä käy, mutta en sitä kertonut. Paljastin, että en tykkää koulun ruuasta ja valehtelin laittavani hyvää ruokaa itselleni sitten kun muutan omaan asuntoon. Sanoin ottavani evästä kouluun, sanoin kaiken hymyillen. Ei se arvannut mitään.

Mulla on nii paha olo. Mietin koulun lopettamista ja linnottautumista uuteen kotiin. Mietin laihdutusta, syömättömyyttä. Mietin miten taas valehdella lisää, kun mä en osaa enää muuta. Nauran puhelimessa, ettei kukaan arvaa mitään. Saatan kertoa nauraen, että on paha olo. Mutta kuka sen uskoo. Hymyilen kaikille, ettei kukaan vaan arvaa mitään. Hymyilen joka jutulle, opettajien huonoille vitseille. Onko mulla hyvä olo, kun hymyilen? Mä vaan nauran, kaikkihan on niin hiton hyvin. Oikeasti. Miksi mä teen tätä? Mä en ymmärrä itseäni enää yhtään. Kirjoitan maajussille, mutten tiedä uskallanko lähettää sitä. En tiedä haluanko mukaan siihen ohjelmaan, jos mut valittaisiinkin. Kuka tälläisen edes haluaisi? Mä en jaksa enää, kaikki on vaan niin karannut käsistä. En tiedä enää mitä tehdä. Mä haluan vaan laihtua ja pian on mahdollisuus taas. Mä haluan vaan kuolla, kun kaikki on niin rankkaa. Kirjoittaminen on ainut mikä auttaa, ainut missä saan olla oma itseni on tää blogi. Tänne mun ei tarvi esittää, teille mun ei tarvi esittää. Mulla on jo 36 lukijaa, hirmu paljon. Eniten mitä on koskaan ollu mun kirjottamassa blogissa. Oon kiitollinen.

 

Hajotettu, paloina

Pieninä sirpaleina

Ne sirpaleet tekee kipeää

Kun ei silmillään enää muuta kun kipua nää

Minä olen kadonnut sumuun

Usvaiseen humuun

Enkä löydä enää sitä kuka olinkaan

Nyt olen kasa valheita vaan

Kipua, eikä missään valoa

Ei pienentäkään aamunkajoa

Ei elämässä mitään miksi edes elää

Pelkkää tuskaa, enkä tiedä miten kestän enää

Kaikki on vaan niin särkyvää

Niin pelottavan vaikeaa elämää

Täällä minä olen ja hiljaa kuiskaan "mä en kestä enempää"

Mutta vain seinät kuulee sen

Mun yksinäisen kuiskauksen

Eikä millekkään tule taaskaan merkitystä

Enkä mä uskalla vielä lähteä tästä elämästä