Kun ei uskalla paljastaa oikeaa itseään.

Eilen söin ja oksensin neljä kertaa, taas. Ja silloin mä päätin, että mulle riittää. Mun on pakko mennä puhumaan terkkarille. En tiedä miten olisin aloittanut "Hei en tiedä onko mulla joku syömishäiriö?" Hävettävää, ehkä tää ei edes ole sitä ja tuskin onkaan. Tänään olin toista mieltä. Päätin, etten kerrokkaan, etten mene puhumaan. Eihän mun kuulu puhua, ei kellekkään. Mun kuuluu vaan salata kaikki. Mietin valmiiksi mitä olisin sanonut "Tää kaikki on kestäny yli vuoden, enkä oo puhunu siitä kun vaan ihan vähän. En ole uskaltanut." Enkä vieläkään uskalla. Mua pelottaa, en tiedä haluanko kaiken loppuvan. Mä haluan vielä laihtua, vielä ja vielä. Se menisi pilalle jos nyt puhuisin, olen siis hiljaa ja kärsin. Senhän mä ansaitsen, kaiken tuskan. Tää päivä on onneksi mennyt paremmin koulun osalta. Nyt on hyppytunteja ja sitten vielä yksi tunti iltapäivällä. Aamunavetta meni jo paljon paremmin kun alkuviikosta. En ollut niin suuri epäonnistuja, mutta en kyllä onnistunutkaan. Olin jotain siitä väliltä. Ajattelin mennä tänään kouluun syömään illalla, kun siellä on puuroa. Ostin salaattitarvikkeita, että voin syödä jotain viikonloppuna oksentamatta. Äsken yritin syödä suklaapatukan, mutta se päätyi ämpäriin. Nyt pitää yrittää olla ostamatta karkkia, kun oksenan ne kuitenkin. Ei tee mieli ruokaa, mutta haluan vaan syödä huvikseni. Taidan kuitenkin jättää syömättä ja taistella nälkää vastaan.

Pelistä mua katsoo vähän pienempi tyttö, ainakin välillä. Silti joku huutaa, sä olet läski. Silti joku saa puristelemaan mahaa ja toivomaan, että se olisi pienempi. Tiedän, että vaaka ei valehtele ja se näytti eilen ihan liikaa. Mä oon liian läski, vaikka en söisi mitään. Vaikka oksentaisin melkein kaiken syömäni. Mä en vaan laihdu ja se ottaa päähän. Mä vaan lihon, enkä kestä sitä. Multa kysytään kokoajan koulussa söinkö jotain. Tänäänkin yksi opettaja aamupalapöydässä. Ihan kun ne aavistelisi jotain. Onko ne huolissaan, kun ne kysyy? Isoäiti kysyy joka kerta puhelimessa söinkö ruokaa ja oonko syöny herkkuja. Meinaan aina raivostua kun se kysyy jotain mun syömisistä. Miksi kaikki kyselee, pitääkö oikeasti olla huolissaan? Miksi kaikkia edes kiinnostaa, miksei ne anna mun vaan olla? Mun on niin kylmä. Kylmyys kulkee koko kehon läpi, se tahtoo, että söisin. Mutta mä odotan ja katson kelloa milloin voin syödä. Ei vielä ainakaan. Mun täytyy jaksaa odottaa vielä kolme tuntia ja unohtaa, että on nälkä ja kylmä. Unohtaa itseni.

"Taas, hän kuitenkin lähti kouluun kulkemaan,
yritti olla pienest ettei kukaan huomaisikaan,
hän oli hiljaa, joka ikisenä päivänä,
ettei paljastaisi oikeaa itseään,

eikä opettajat huomannu kuinka välillä,
tyttö itki kun sattui käytävillä, välkillä,
eikä millää, jaksanut siirtyy tuntiin uuteen,
kaikki ilo vaihtunu masentuneisuuteen

 

kukaan ei välittänyt,käsittänyt,
kuinka pettynyt voi olla jos on vain etsinyt, onnea,
johon ei ole koskaan voimaa,
kun sen tajuaa, ettei sitä saa"