Tuli kauhea himo leipoa ja mä leivoin. Söin niitä ja oksensin. Samaa taas siis. Menin ja heitin sämpylät roskiin, ulkoroskikseen. Heitin myös lihapiirakat. Kaikki mahdollisimman kauaksi minusta. Etten vaan saisi syötyä. Maha painaa istuessa, mä olen varmaan lihonut. Mulla olisi ollut tänään taas mahdollisuus kertoa mun syömisistä terkkarille, kun se soitti. Mutta en taaskaan sanonut mitään. Hymyilin vaan itsekseni ja toivoin, että se kuuluisi puhelimeen asti. "Ei mua mikään vaivaa", niinhän kaikkien pitää uskoa. Päätän taas, etten kerro mitään. Ei mulla ole rohkeutta siihen. Ei kukaan uskoisi, että mulla menee näin. Näin huonosti? Vaiko näin hyvin? Menisi paremmin, jos vaan laihtuisi vielä. Mä en halua syödä enää, mä en halua lihota enää. Mä en kestä itseäni. Sanon äidille puhelimessa, että on mennyt hyvin. Tänään olen ainakin hymyillyt. Päivällä tuntui vielä paremmalta, mutta illalla kaikki romahti leipomiseen, oksentamiseen ja ruuan roskiin heittämiseen. Siihen samaan vanhaan, uuteen, tuttuun ja turvalliseen. Se on niin helppo, niin osa minua. Se olen minä, enhän mä muuta enää olekkaan. Surullista, mutta olen jo tottunut tähän. Yli vuosi on mennyt nopeasti. Mä olen muuttunut taitavammaksi salailijaksi, valehtelijaksi, hymyileväksi. Tytöksi, joka ei koskaan riitä. Joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä missään. Tuntuu, että oon alkanut epäonnistua kaikessa. Tuntuu, etten enää tajua mistään mitään. Huomenna aion elää nälässä, haluan tuntea nälän. Ehkä syön salaattia. Mun on pakko laihtua viimeinkin.
Pieniä hetkiä, kun mä hymyilen
Se hymy kasvoillani ei ole mun
Ne ei vaan nää hymyn takana olevia kyyneleitä
En mä ollut se iloinen tyttö joksi ne mua luuli
Mä olin aivan muuta
Jotain mistä ne ei tiennyt mitään
Mä olin se surullinen tyttö aivan pohjalla
Taas kyyneleitään piilottamassa
Hymyä kasvoille piirtämässä
Ei muhun oikeasti satu
Siihen mä tahdoin uskoa
Vaikka tunne sanoo jotain muuta
Vaikka mä vaan tahdon iltaisin pois
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti