Ahdistaa niin paljon, mä en osaa enää syödä. Eilen valehtelin kämppikselle, että meen soittamaan, vaikka oikeasti menin ja oksensin asuntolan pihaan. Siis oikeasti siihen pihaan. Mikä mua vaivaa? Oli pimeää, mutta kai sen on joku sieltä puskanjuuresta löytänyt. Äsken oksensin päivällisen, miksi edes söin? Sitten ahmin suklaata. Mä en osaa lopettaa. Mua itkettää, mä en jaksa. Vastasin äsken terkkarin terveyskyselyyn, mutta en aio palauttaa sitä. Kerroin siihen liikaa, vaikka osan valehtelin. Kaikki painoon liittyvät kysymykset. En mä tahdo tavata terkkaria, en mä tahdo, että se punnitsee mut. Hyi hitto, en tahdo olla kenenkään edessä vähissä vaatteissa. Piilotan kyselyn laatikkoon, ehkä pian revin sen ja sanon ryhmänohjaajalle, että se meni hukkaan. Tai sitten sanon suoraan, etten halua palauttaa sitä. En halua, että kukaan tietää mitään. Tänäänkin vaan hymyilin ja sanoin ryhmänohjaajalle, että kaikki on hyvin. On niin helppo valehdella, ihan liian helppo.
Mä en olisi jaksanut mennä kouluun, mä en olisi jaksanut mitään. Viikonlopuksi en ostanut melkein mitään muuta kun vaan herkkuja, että saan ahmia ja oksentaa sitten, kun täällä ei ole ketään. Säälittävää... Mä syön joka päivä suklaata. Niin kun muka siitä tulisi parempi olo. Metsät on täynnä mun oksennusta. Kukaan ei ole vieläkään huomannut mitään ja niin on hyvä. Polilta ei ole soitettu, ei niitä kiinnosta. Mun on varmaankin parempi yksin. Kuraattoria oon nähny viikotain ja huomenna saan mennä sinne taas hymyilemään, kun enhän mä osaa enää kertoa mitään. Isoäiti kysyy multa joka kerta puhelimessa oonko syöny hyvin koulussa. Mua ärsyttää sen utelut. Mitä se sille kuuluu vaikken söisi mitään. Mä en enää halua mennä kouluun syömään. Tää oli viimenen kerta, kun jäin yksin eri pöytään syömään. Muutenkin on vaikee syödä ja sitten pitää vielä syödä yksin. Mähän olen käynyt syömässä aina vaan seuran takia, etten jää ulkopuolelle. Mutta tänään jäin, enkä halua kokea sitä enää uudelleen. Muutenkin ahdistaa ruokailutilanteet. Mä olisin halunnut vaan itkeä, mutten osannut sitäkään. En edes halunnut muiden nähden.
Musta tuntuu niin pahalta. Miten mä jaksan käydä enää koulua, mä oon ihan loppu. Enkä saa sanottua kellekkään miltä musta tuntuu. Mä pidän kaiken vaan omana tietonani, koska niin on parempi. Ei kukaan ymmärtäisi, ei kukaan välittäisi. Mä vaan jatkan leikkimistä, että kaikki on hyvin. Eikä kukaan saa koskaan tietää, että valehtelin. Aion vältellä terkkaria kolme vuotta, kyllä se multa onnistui kaksi vuotta lukiossakin. Mä en halua, että se tietää. Mä en halua, että kukaan tietää. En vaan tiedä kauanko jaksan yksin. Pian pääsen muuttamaan siihen vuokrakämppään ja sitten alan taas laihduttaa. Unohdan herkut, toivottavasti. En syö kolussa enää mitään. Mun on pakko laihtua. Mä odotan sitä. Ei enää montaa pävää. Sitten mä olen onnellisempi, kun paino putoaa. Kun näen pienemmän numeron vaa'alla. Sitten mä koen onnistuneeni, olevani parempi ihminen. Mä tahdon vaan pienentyä ja kadota. Tahdon olla luurangonlaiha, tahdon piilottaa itseni ison paidan alle. Tahdon kärsiä, tahdon olla yksin. Ja tahdon salata tän kaiken viimeiseen asti. Kun en osaa enää puhua. Ei mun tarvi puhua, kaikkihan on niin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti