Pullat katoavat yksitellen pussista suuhuni ja sen jälkeen siivousämpärin pohjalle. Vielä olisi toinen pussi jäljellä itsetehtyä pullaa. Houkuttaisi taas ahmia ne ja oksentaa. Kävin taas kaupassa, oon huomannut käyväni joka päivä. Ostan aina vähän ruokaa, koska en kestä täyttä jääkaappia. Kaupassa haluan katsoa ruokien kalorit ennen kuin päätän otanko niitä, Herkuista en koskaan katso kaloreita, koska ne haluan aina oksentaa kuitenkin. Katsoin kanasalaatin kalorit, katsoin täytetynpatongin kalorit, enkä ottanut kumpaakaan. En pystynyt, ahdisti liikaa. Sen sijaan menin karkkihyllylle valitsemaan suklaata. Surkea minä. Mutta oksennan ne kuitenkin, tiedän sen. Otin mä muutaman viilin ja yhden proteinirahkan (koska aion vihdoin mennä sinne salille ensiviikolla). Katson mun reisiä kun ajan pyörällä. Muistan ne ajat kun ne osui yhteen ajaessa. Muistan sen ihan selvästi, kävellessäkin. Housut oli aina rikki sisäreisien kohdalta. Mä tosiaan olen onnitunut laihtumaan edes vähän, mutta en tarpeeksi. En mä riitä vielä itselleni, riitänkö edes koskaan? Sain muuten ruokasuunnitelman valmiiksi, en uskaltanutkaan laittaa sitä tähän, koska syön mitä syön niin syön silti mielestäni liikaa...
Mä tahdon niin paljon laihtua ja ehkä sillä suunnitelmalla laihdun, jos en vaan sorru ahmimaan ja se pelottaakin. Siitä on vaan tullut jo tapa. Huomenna menen sinne terapiaan ensikertaa. Pelottaa, koska en tiedä mitä pystyn kertoa ja onko se edes sallittua. Tuntuu vaan, ettei ole. Kaikki on parempi pitää salassa vielä hetken. Ehkä muutama sana, jos vaan pystyn siihenkään. Mua pelottaa niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti