Kipeä, mutta silti niin kaunis maailmani.

Kehoahdistus on valtava, silti mä syön sitä suklaata ja päätän taas etten enää osta sitä. Mutta tiedän ostavani sitä silti. Mun on kokoajan nälkä, vaikka oon syöny. Se ei lähde ennen kun olen taas läskimpi. Nälkä haluaa, että lihon. Se haluaa musta läskikasan ja mä taistelen vastaan, koska en tahdo olla sellainen. En tahdo ajatella ruokamäärää, jonka olen tänään ahtanut kurkusta alas. Kerran mä oksensin kyllä. Onko siitäkin tullut joku tapa? Pian jään taas yksin viikonlopuksi, enkä aio syödä paljoa. Valehtelin kauniisti laittavani hyvää ruokaa viikonloppuna. Sanoin etten tykkää koulun ruuasta. Erehdyin eilen syömään, mutta toiste sitä virhettä en enää tee. Mähän en enää syö, en vaikka kuinka nälkä olisi! Puuro on ainut mikä enää ruuista enää menee. Sitä oli tänään koulussa ja mä söin. Olen mä muutakin syönyt, ihan liikaa. Koulukaveri sanoi, että voisin alkaa syödä kasvisruokia. Meinasin kysyä vähäkalorista ruokaa, mutten kehdannut. En mä halua syödä mitään. Mä en kestä tätä nälkää, se vetää mua kohti jääkaappia tai kauppaa. Miksi juuri minä? Vaikka olisi kuinka nälkä, niin mä elän viikonlopun ilman kunnon ruokaa. Koulussa aion syödä enää leipää ja puuroa. Oon niin pettyny tähän kouluruokaan.

Tämä viikko oli raskas, ensiviikko tulee olemaan kevyempi. Ei ehkä ole niin nälkä, kun ei tarvi tehdä niin paljon hommiakaan. Ensiviikon voi taas siis syödä vähemmän. Mä haaveilen vähästä ruokamäärästä, mutta nälkä voittaa mut aina. Tykkään liikaa ruuasta, tykkään liikaa syödä. Leipää, pilttiä, jugurttia, karkkia. En mä oikeastaan muuta ole tällä viikolla syönyt. Kerran salaattia, kerran puuroa, omenan, pullan, keksin. Silti tuntuu, että olen syönyt liikaa. Mähän olen syönyt liikaa ja varmasti lihonut, vaikka mun piti laihtua. Surkea minä. Kelaan päässäni viikon syömisiä ja oksennuskertoja. Oksennuskertoja kertyi varmaan joka päivälle ainakin yksi. Ahmimisia yksi tai kaksi. Eikä viikko ole vielä loppu. Kun olen yksin, niin kaikki pahenee. Mä näen itseni vielä läskimpänä silloin. Ei mulla ole yksin muuta tekemistä, kun vaan ahmia ja oksentaa. Syödä karkkia ja oksentaa kaikki ulos. Onneksi osa mun luokkalaisista tietää nyt, etten syö siksi kun en tykkää kouluruuasta ja onhan se osa totuus. Kolme vuotta puurolla ja leivällä. Siinä on se mitä koulu mulle tarjoaa. Mähän olen vain nirso, ei mulla ole mitään ongelmaa. Ruoka vaan ahdistaa ja se on pahaa. Lämminruoka ei vaan ole mua varten. Eihän se ole vielä mikään ongelma? Kyllä mä pärjään näinkin, mähän olen vieläkin niin valtava. Ei mulla ole mitään hätää, ei näin läskillä voi edes olla.

Mua ahdistaa niin. Miksi juuri minä olen näin läski? Olen yksin ja hajalla. Polilta ei ole kuulunut mitään. Huomenna aamulla kuraattorille. Enkä mä voi kertoa mitään, ei ole mitään kerrottavaa. Minun on vaan paha olo, niin paha olo. En vaan tiedä syytä. En todellakaan kerro syömisistä, ei niissä ole mitään kerrottavaa. Ei ole mitään ongelmaa. Mä en vaan tahtoisi syödä, mä en vaan tahtoisi enää lihota. Mutta teen molempia, koska olen surkea. Ei minun kuuluisi edes elää. En tahtoisi elää tälläisenä. Suurena, yksinäisenä, pelokkaana, ulkopuolisena. En tahdo olla tälläinen. Mua ahdistaa taas jäädä yksin viikonlopuksi, mutta odotan vähäistä syömistä. Odotan sitä, ettei kukaan ei ole valittamassa siitä, kun en syö. Ihanaa vaan kadota viikonlopuksi nälänmaailmaan, tyhjyyteen, keveyteen, pitkään nukuttuihin aamuihin. Mä katoan taas viikonlopuksi omaan maailmaani. Eikä kukaan saa tietää, että sitä on edes olemassa. Ihana olla kertomatta ja salata kaikki. Tämä on minun maailma, minun kaunis maailmani. Kipeä, mutta silti niin kaunis.