Annan kivun hajottaa minut kauniiksi.

En mä halua olla syömättä, mä haluan ahmia ja oksentaa. Ostin taas karkkia ja kaapissa olisi pullaa. En mä kestä nälkää, en mä kestä olla syömättä. Mä haluan vaan syödä kokoajan. Taistelen nälän kanssa, haarukoin salaattia ja heitän osan roskiin. Mä vaan haluaisin olla syömättä. En ollut lihonut, vaikka sitä pelkäsinkin. Mutta laihtunut niin vähän kun vaaka voi näyttää. Ensiviikolla aloitan, sitten mä laihdun. Jätän aamupalat pois, koska söisin kotona. Jätän kouluruuan välistä kaksi kertaa mitä se on päivässä (paitsi silloin kun on puuroa, niin saan syödä). Salaattia ehkä joskus myöskin. Herkut pitää jättää, ehkä jos söisin karkkia vaan viikonlopuisin nyt aluksi. Yritän, vaikka en varmaan pysty siihen.

Mulla on kauhea tarve oksentaa, mä kaipaan sitä tunnetta kun päässä heittää sen jälkeen ja meinaa pyörtyä. Olenko ihan sekaisin, kun pidän siitä olosta? Oksentaminen on niin koukuttavaa, oon nii riippuvainen siitä. Kuin sekin olisi riippuvainen minusta. Mun on pakko unohtaa ruoka, pakko tehdä taas säännöt itselleni paperille keittiönkaapin oveen, etten vaan sortuisi. Mun on pakko saada joka päivä oksentaa. Kaikki on vaan pakko, pakko laihtua, pakko yrittää olla syömättä, pakko syödä vaan vähän, pakko olla olemassa vaikka ei tahtoisi. Mua ahdistaa mennä sinne terapiaan, kun en tiedä mitä voin kertoa pilaamatta mitään. Sitten voin kertoa, kun olen vähän laihempi. Mä oon vaan niin heikko ja ruoka on liian lähellä mua kokoajan. Kaupat ovat liian lähellä, ruokaa on vieläkin liikaa kaapissa vaikka sitä lentää roskiin kokoajan. Mä haluaisin vaan unohtaa, että ruokaa on edes olemassa. Kaikki herkut varsinkin. Mä en vaan osaa, ruoka tulee kokoajan ajatuksiin. Mä en pääse eroon siitä. Se tarttuu muhun kiinni, eikä päästä irti. Mä en pääse sen läheltä pois, vaikka haluaisinkin. Mä vihaan sitä, mutta salaa rakastan kaikkea mitä voi oksentaa. Mä en tahdo lopettaa, mä en edes osaa. Kaikki alkaa näyttää taas vähän enemmän kauniilta. Ja sitten kun paino putoaa kaikki on niin kaunista. Sitten minä olen kaunis. Vielä joku päivä.

Kirjoitin nää sanat koska en osannut sanoa muuta

En osannut enää sanoa miten muhun sattuu

Osasin vaan sanoa miten onnellinen olen tuskasta

Miten onnellinen olen tästä maailmasta

Kaikki on niin haurasta ja särkyvää

Kauniita sirpaleita, jotka haluaa vaan satuttaa

Kaunista kipua, joka tahtoo vaan syleillä mua

Ja annan kivun hajottaa minut kauniiksi

Rikkoa minut joka kerta uudelleen

Minä annan tämän kaiken viedä mua

Enhän mä osaa enää muutakaan