Miten tytöstä joka hymyilee voi tuntua pahalta?

Päivät on mennyt nopeasti. Pian talo tyhjenee viikonlopuksi ja mä jään yksin. En tiedä miten kestän yksinäisyyden. Kävin kaupassa. Ostin viikonlopuksi ruokaa (karkkia ja mehua ja vähäkalorista limsaa). Ostin puuroa ja mehukeittoa, mutta jätin ne matkalla tienvarteen. En mä voi syödä niitä. Karkkia mun ei ole koskaan ollut vaikea syödä. Mikä on kyllä harmi. Koululla ei tarjoilla viikonlopuna ruokaa. Mä elän siis leivällä, piltillä ja karjalapiirakoilla. Jos syön edes niitäkään. Haluaisin paastota, koska on tullut taas syötyä, mutta ei siitä taida tulla mitään ellen heitä ruokaa roskiin. Tänään olen syönyt liikaa, vaikka skippasinkin toisen lämpimänaterian taas kerran. Nyt en syö kolmeen päivään lämmintäruokaa, koska ei ole pakko. Ei ole kouluakaan, eikä paineita syödä koska kaverit menee syömään. Mua ahdistaa, koska tunnen lihonneeni. En vaan tiedä sitä varmasti.

Kauppaan mennessä ylitän aina sillan joka vie joen yli. Joka kerta siitä kävellessäni ajattelen hyppäämistä. En vaan voi sille mitään. Mä olen vaan niin epäonnistunut. Nyt saan onneksi pidennetyn viikonlopun syödä vähän. Osaankohan enää edes? Tänään itkin, mulla on niin paha olo. Tuntuu etten sovi joukkoon, tuntuu, että oon ulkopuolinen. Tuntuu etten kuulu tänne. Mä yritän nauraa ja jutella muille, silti mun sisällä on tyhjää. Mun katse on tyhjä, ajatuksetkin. Tunnen vaan kipua, liikaa kipua. Mä huomaan taas ajattelevani kuolemaa, kaikki tuntuu niin raskaalta. Silti mä jaksan hymyillä, silti mä jaksan nauraa. Tänään sain sentään vähän itkeä, sillekkin oli kyllä syynsä. Huomenna voin purkaa itseäni kuraattorille, voin pyytää lähetteen polille. Minuun sattuu, en vaan näytä sitä kenellekkään. Haluaisin vaan pois. Mä oon vaan niin yksinäinen, surullinen, vaikka yritän olla iloinen. En ole oma itseni, en edes tunne itseäni. En muista kuka olen, minkälainen. Ehkä en ole kukaan, en ainakaan haluaisi olla. Kukaan ei tiedä minusta edelleenkään täällä mitään. Olen niile vaan hiukan ujo hymyn takana piilotteleva tyttö. Kaksi opettajaa näki pienen palan musta tänään kun itkin hiukan niiden edessä. Muuten olen pitänyt tuskani piilossa. Jos mun luokkalaiset tietäisivät millainen oikeasti oon, niin ei ne mun kanssa olisi. Pitäisivät ihan outona. Kuka mut muka voisi hyväksyä tälläisenä kun oon? Kyyneleet saapuvat, minä en tiedä miten jaksan. Annan kyyneleiden kadota yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Ja mä valmistaudun yksinäiseen viikonloppuun.

Kipu on löytänyt kotinsa minusta

Vaikka kukaan ei näe sitä

En anna kenenkään nähdä minusta mitään

En kerro kuka oikeasti olen

Hymy on löytänyt paikkansa kasvoiltani

Vaikka minusta ei tunnu siltä

Minusta ei tunnu miltään

Tyhjyys on löytänyt katseeni

Näen vaan hämäriä äärviviivoja

Kuulen puheen, enkä ymmärrä lauseita

Hymyilen vaan, koska muut jo uskovat, että mulla menee hyvin

Enkä tiedä enää kuka olen

Millainen olinkaan

Yksinäisyys on palannut

Vaikka olen yrittänyt olla muiden seurassa

Ja mua pelottaa, että hymy haihtuu

Että joku saa tietää millainen oikeasti olen

Vaikka haluaisin olla oma itseni, niin en voi

Ei kukaan ymmärtäisi, että minusta voi tuntua pahalta

Minullahan näytti olevan kaikki niin hyvin