En tiedä enää mitä tehdä, olen niin hukassa.

Mä sain vapautuksen tunnilta tänään ja kun muut olivat tunnilla niin mä menin kauppaan, ostin suklaata ja ahmin melkein koko levyn. Sitten menin metsään oksentamaan sen kaiken pois. Mun oli pakko saada ahmia, pakko saada oksentaa. Mulla oli niin paha olo. Skippasin molemmat kouluruokailut ja kun muut söivät tänään broileripyttipannua ja keittoa niin mä söin kaksi leivänpuoliskaa siinä aikana. Luokkakaveri ihmetteli taas, kun en ollut syömässä. Se sanoi, että ryhmänohjaaja oli käskenyt muistuttaa jos ei käy koulussa syömässä. Mä vaan naurahdin, enkä vastannut mitään. Sanoin meneväni keskustaan. Mä oon niin hukassa, en tiedä mikä ongelma mulla on. Ajattelen kokoajan ruokaa ja odotan hetkeä kun voin syödä. Haluan kokoajan ahmia ja haluan oksentaa kaiken syömäni ruuan. En tiedä mitä tehdä. Kysyi hädissäni lääkäriltä lisääkö uusi tarvittava lääke ruokahalua. Lääkäri sanoi, että kyllä mun pitää muistaa syödä. En tiedä tiesikö se jotain enemmän. Sanoin, että tää nykynen lääke ainakin lisää ruokahalua. Lääkäri vaan sanoi, ettei pitäisi lisätä. Mutta mulla ainakin lisää. En pysty ajatella muuta kuin ruokaa. Mua pelottaa, onko kaikki mennyt jo liian pitkälle? Mä en voi lopettaa. Mä tahdon vaan syödä, mutta en uskalla. Mua pelottaa lihoa, mua pelottaa se ihan liikaa. Mä olen niin yksin tässä sumussa. Avauduin sähköpostilla entiselle terapeutille, kerroin kaikesta. Kerroin etten uskalla enää syödä, kerroin miten yksin olen. Saan lähetteen tänne polille, onneksi. En vaan tiedä uskallanko kertoa kellekkään mitään.

Mä olen niin sumussa ja pelkään. Kaikki on hajonnut paloiksi, minun maailmani on ihan raunioina. Mä olen ihan rikki. En jaksaisi kytätä joka syömistäni, en jaksaisi sitä kun en voi enää syödä. En haluaisi kadota ruokailujen ajaksi ja joutua selittelemään kaikille valheita. "Ei ollut nälkä. Mä oon niin pieni ruokanen. En oo tottunu syömään paljoa." Mä en vaan jaksa. Mä en haluaisi enää olla yksin näiden asioiden kanssa. Mä haluaisin tietää mikä mua vaivaa, vai onko tää kaikki ihan normaalia? Hymyilen kämppikselle, kun hän käy huoneessa. Oikeasti haluaisin vaan itkeä, en vaan uskalla. En edes osaa. Minun on liian paha olla. Enkä tiedä miten kauan vielä kestän tätä kaikkea. Kaikki menee kokoajan vaan huonommaksi. Enkä mä tiedä enää mitä tehdä. Mä en edes laihdu, mä en edes osaa sitäkään. Mä en jaksa enää. Mä kulutan viimeiset voimani siihen, että valehtelen kaille. Siihen, että hymyilen vaan. Mä en osaa enää muuta. Milloin minusta tuli tälläinen hirviö? Nyt kun kirjoitin nämä sanat niin kyyneleet saapuvat silmiini. Onneksi olen yksin tässä huoneessa nyt. Kaikki hajoaa, minun elämäni katoaa. Minä häviän pois, enkä enää löydä itseäni. En enää tiedä kuka olen, millainen mun piti olla. En ole siis kukaan. Olen kasa ongelmia, joilla ei ole nimiä. Olen niin hukassa, niin väsynyt, niin yksin. Ja silti annan hymyn näkyä, enkä uskalla sanoa mitään. En mitään, ennen kuin kaikki voimani on käytetty. Kunnes kuolen, koska siihen kaikki vielä johtaa. Jos en tee mitään. En vaan osaa tehdä enää mitään.