Miksi kaikki päättyy aina kyyneliin?

Bulimia kuuluu terkkarin suusta. Selitän jotain ahdistuksessani. "Syön liikaa herkkuja, joka päivä." "Tiedätkö mitä se on?" terkari kysyy. Hän arvaa kaiken tuosta pienestä selityksestä. "Sitä sanotaan bulimiaksi." Minullako syömishäiriö, mua naurattaa. Ei mulla voi olla, ei vaan voi. "Hyvä kun tulit kertomaan. Me halutaan tukea sua ymmärräthän sä sen?" Mä nyökyttelen ja yritän uskoa. Mä oisin halunnut itkeä. Terkkari sanoi, että mun pitää puhua terapiassa tästä. Se sanoi, että soittaa sinne. Mutta mä sanoin, että kerron itse. Mä valehtelin. Oli virhe ylipäänsä kertoa kenellekkään. En vaan kestänyt pitää kaikkea enää sisälläni. Mua ahdisti kokeessa, koska olin kertonut. Joku ääni sanoi päässä, ettei olisi saanut kertoa. Terkkari sanoi, että se on syömishäiriö joka puhuu. Se sanoi, että se en ole minä. Sanoin etten tiedä haluanko apua, kun terkkari kehui mua rohkeaksi. Terkkari sanoi, että haluan oikeasti apua. Meinasi varata mulle lääkäriajan, mutta sanoin saavani sen polilta. Mä valehtelin taas, en mä aio kertoa enää, en mä aio ottaa mitään lääkäriaikaa ja uutta diaknoosia. Mun oli vaan pakko saada purkaa jollekkin. Mutta en halua, että kukaan tekee mitään. En vaan halua. Mua pelottaa. Toivottavasti terkkari ei soita sinne polille ja lääkärille. Eihän se saa soittaa ilman mun lupaa? En mä halua puhua enää mitään, tää auttoi jo.

Ostin taas suklaata, että saan ahmia ne illalla. Miksi mä oikeasti teen tätä? Haluan vaan ahmia ja ahmia. Terkkari sanoi mulle, että oon normaalin kokoinen. Mutta se ei riitä mulle, kun mä haluan olla laiha. Kaikki romahtaa, kaikki karkaa käsistä. Mä en ole enää se joka hallitsee, se on joku muu. En mä tahdo sanoa, että olisin syömishäiriöinen. Mä en usko siihen, en halua uskoa. En halua uutta diaknoosia, en halua, että kukaan kuitenkaan puuttuu tähän. Luulin, että halusin. Mä luulin haluavani apua, mutta en mä haluakkaan. Mä tahdoin vaan pahan olon pois ja nyt mun ei tarvi sanoa kellekkään tästä enää mitään. Saan vaan valehdella terkkarille, että oon puhunut terapiassa. En mä tiedä oikeasti mitä haluan. Mä kärsin vaan, koska muuta en osaa tai ansaitse. Mutta nyt menen ahmimaan ja oksentamaan, koska muuta en enää osaakkaan. En osaa olla enää normaali. Mua itkettää, kun en osaa olla enää kukaan. En vaan saa kyyneliä ulos itsestäni. Olen tyytyväinen, koska pian saan taas oksentaa. Milloin minusta tulikaan tälläinen? Ja mä annan kyyneleiden hiljaa saapua.

Ehkä kaikki on pian hyvin, kunpa olisi.

Suklaalevyn täyttämä pussi hakkaa tuulessa pyöränsarvessa jalkani melkein mustelmille. Halusin taas ahmia, en mä muuta haluakkaan enää kun ahmia ja oksentaa. Päätän joka kerta, että tää on mun viimeinen karkki tai suklaa. Mutta se ei koskaan pidä paikkaansa, ei koskaan. Mä haluan aina ahmia, joka päivä on pakko saada oksentaa. Kaikki on mennyt kai jo liian pitkälle, sairaankin puolelle. Mä myönän sen, ei tää ole enää normaalia. Mutta ei, en mä silti halua kertoa tästä kellekkään. Mä haluan vaan kärsiä yksin ja sulkea silmäni kaikelta pahalta. Jokin käskee mua olemaan hiljaa. Jokin sanoo, ettei ole syytä kertoa. Ei mitään syytä, ei mitään ongelmaa miksi pitäisi puhua. "Et sä edes ansaitse apua, et sä tarvi sitä". Niinhän mä uskottelen itselleni, ettei mua mikään vaivaa. Olin tänään siellä terapiassa. Terapeutti kysyi onko mulla vielä jotain mistä haluaisin puhua. Mä sanoin, että on paljonkin. Mutta jätin sen siihen, en uskaltanut kertoa, en vaan osannut. Pelkäsin kokoajan, että se lukee mun epikriisistä sen kohdan "on syönyt huonosti", mutta ei se onneksi sanonut mitään siitä. Tänään koulussa oli puuroa ja mä söin kauhallisen sitä. Tiedän, että loppuviikolla mun ei enää kuulu syödä koulussa mitään. Ei puuroa eli ei mitään. Mun on pakko vaan vältellä ruokailuja. Enää en vaan voi kadota asuntolan huoneeseen, koska asun muualla. Mun pitää keksiä jotain muuta.

Kaikki ei ole onneksi synkkää. Kerron kerrankin jotain iloista, sillä oon saamassa uuden perheenjäsenen. Pienen kissavauvan, jos nyt päätän sen ottaa. Huomenna päätin, että ilmoitan kaverille otanko sen kissan. Ostin jo ruokakipot eli kyllä mä sen varmaan otan. Nukun vaan vielä yhden yön ja aamulla jos oon vielä samaa mieltä niin otan sen. Se on kyllä niin ihana pikkunen ja toisi varmasti iloa mun elämään. Ehkä unohtaisin hetkeksi tämän syömispelleilyn? Toivottavasti. Mä haluan oikeasti vaan unohtaa, en lopettaa, mutta vaan unohtaa. Unohtaa, että koskaan tapasin tätä maailmaa. En kuitenkaan kadu, olenhan laihtunut normaalipainoon. Äiti sanoi mua laihaksi puhelimessa, mutta se valehtelee. Mä olisin tahtonut vaipua kyyneliin, sillä sitä mä en ole. En vaikka kuinka yrittäisinkin. Onneksi kissa-asia piristää mieltä. Se saa mut hymyilemään, vaikka tuntuu pahalta. Se saa kaiken näyttämään hetken olevan ihan hyvin. Ehkä kaikki on pian hyvin.

Entä jos en koskaan riitäkkään itselleni?

Pullat katoavat yksitellen pussista suuhuni ja sen jälkeen siivousämpärin pohjalle. Vielä olisi toinen pussi jäljellä itsetehtyä pullaa. Houkuttaisi taas ahmia ne ja oksentaa. Kävin taas kaupassa, oon huomannut käyväni joka päivä. Ostan aina vähän ruokaa, koska en kestä täyttä jääkaappia. Kaupassa haluan katsoa ruokien kalorit ennen kuin päätän otanko niitä, Herkuista en koskaan katso kaloreita, koska ne haluan aina oksentaa kuitenkin. Katsoin kanasalaatin kalorit, katsoin täytetynpatongin kalorit, enkä ottanut kumpaakaan. En pystynyt, ahdisti liikaa. Sen sijaan menin karkkihyllylle valitsemaan suklaata. Surkea minä. Mutta oksennan ne kuitenkin, tiedän sen. Otin mä muutaman viilin ja yhden proteinirahkan (koska aion vihdoin mennä sinne salille ensiviikolla). Katson mun reisiä kun ajan pyörällä. Muistan ne ajat kun ne osui yhteen ajaessa. Muistan sen ihan selvästi, kävellessäkin. Housut oli aina rikki sisäreisien kohdalta. Mä tosiaan olen onnitunut laihtumaan edes vähän, mutta en tarpeeksi. En mä riitä vielä itselleni, riitänkö edes koskaan? Sain muuten ruokasuunnitelman valmiiksi, en uskaltanutkaan laittaa sitä tähän, koska syön mitä syön niin syön silti mielestäni liikaa...

 

Mä tahdon niin paljon laihtua ja ehkä sillä suunnitelmalla laihdun, jos en vaan sorru ahmimaan ja se pelottaakin. Siitä on vaan tullut jo tapa. Huomenna menen sinne terapiaan ensikertaa. Pelottaa, koska en tiedä mitä pystyn kertoa ja onko se edes sallittua. Tuntuu vaan, ettei ole. Kaikki on parempi pitää salassa vielä hetken. Ehkä muutama sana, jos vaan pystyn siihenkään. Mua pelottaa niin.

Annan kivun hajottaa minut kauniiksi.

En mä halua olla syömättä, mä haluan ahmia ja oksentaa. Ostin taas karkkia ja kaapissa olisi pullaa. En mä kestä nälkää, en mä kestä olla syömättä. Mä haluan vaan syödä kokoajan. Taistelen nälän kanssa, haarukoin salaattia ja heitän osan roskiin. Mä vaan haluaisin olla syömättä. En ollut lihonut, vaikka sitä pelkäsinkin. Mutta laihtunut niin vähän kun vaaka voi näyttää. Ensiviikolla aloitan, sitten mä laihdun. Jätän aamupalat pois, koska söisin kotona. Jätän kouluruuan välistä kaksi kertaa mitä se on päivässä (paitsi silloin kun on puuroa, niin saan syödä). Salaattia ehkä joskus myöskin. Herkut pitää jättää, ehkä jos söisin karkkia vaan viikonlopuisin nyt aluksi. Yritän, vaikka en varmaan pysty siihen.

Mulla on kauhea tarve oksentaa, mä kaipaan sitä tunnetta kun päässä heittää sen jälkeen ja meinaa pyörtyä. Olenko ihan sekaisin, kun pidän siitä olosta? Oksentaminen on niin koukuttavaa, oon nii riippuvainen siitä. Kuin sekin olisi riippuvainen minusta. Mun on pakko unohtaa ruoka, pakko tehdä taas säännöt itselleni paperille keittiönkaapin oveen, etten vaan sortuisi. Mun on pakko saada joka päivä oksentaa. Kaikki on vaan pakko, pakko laihtua, pakko yrittää olla syömättä, pakko syödä vaan vähän, pakko olla olemassa vaikka ei tahtoisi. Mua ahdistaa mennä sinne terapiaan, kun en tiedä mitä voin kertoa pilaamatta mitään. Sitten voin kertoa, kun olen vähän laihempi. Mä oon vaan niin heikko ja ruoka on liian lähellä mua kokoajan. Kaupat ovat liian lähellä, ruokaa on vieläkin liikaa kaapissa vaikka sitä lentää roskiin kokoajan. Mä haluaisin vaan unohtaa, että ruokaa on edes olemassa. Kaikki herkut varsinkin. Mä en vaan osaa, ruoka tulee kokoajan ajatuksiin. Mä en pääse eroon siitä. Se tarttuu muhun kiinni, eikä päästä irti. Mä en pääse sen läheltä pois, vaikka haluaisinkin. Mä vihaan sitä, mutta salaa rakastan kaikkea mitä voi oksentaa. Mä en tahdo lopettaa, mä en edes osaa. Kaikki alkaa näyttää taas vähän enemmän kauniilta. Ja sitten kun paino putoaa kaikki on niin kaunista. Sitten minä olen kaunis. Vielä joku päivä.

Kirjoitin nää sanat koska en osannut sanoa muuta

En osannut enää sanoa miten muhun sattuu

Osasin vaan sanoa miten onnellinen olen tuskasta

Miten onnellinen olen tästä maailmasta

Kaikki on niin haurasta ja särkyvää

Kauniita sirpaleita, jotka haluaa vaan satuttaa

Kaunista kipua, joka tahtoo vaan syleillä mua

Ja annan kivun hajottaa minut kauniiksi

Rikkoa minut joka kerta uudelleen

Minä annan tämän kaiken viedä mua

Enhän mä osaa enää muutakaan

Hymy kasvoillani ei ole mun.

Tuli kauhea himo leipoa ja mä leivoin. Söin niitä ja oksensin. Samaa taas siis. Menin ja heitin sämpylät roskiin, ulkoroskikseen. Heitin myös lihapiirakat. Kaikki mahdollisimman kauaksi minusta. Etten vaan saisi syötyä. Maha painaa istuessa, mä olen varmaan lihonut. Mulla olisi ollut tänään taas mahdollisuus kertoa mun syömisistä terkkarille, kun se soitti. Mutta en taaskaan sanonut mitään. Hymyilin vaan itsekseni ja toivoin, että se kuuluisi puhelimeen asti. "Ei mua mikään vaivaa", niinhän kaikkien pitää uskoa. Päätän taas, etten kerro mitään. Ei mulla ole rohkeutta siihen. Ei kukaan uskoisi, että mulla menee näin. Näin huonosti? Vaiko näin hyvin? Menisi paremmin, jos vaan laihtuisi vielä. Mä en halua syödä enää, mä en halua lihota enää. Mä en kestä itseäni. Sanon äidille puhelimessa, että on mennyt hyvin. Tänään olen ainakin hymyillyt. Päivällä tuntui vielä paremmalta, mutta illalla kaikki romahti leipomiseen, oksentamiseen ja ruuan roskiin heittämiseen. Siihen samaan vanhaan, uuteen, tuttuun ja turvalliseen. Se on niin helppo, niin osa minua. Se olen minä, enhän mä muuta enää olekkaan. Surullista, mutta olen jo tottunut tähän. Yli vuosi on mennyt nopeasti. Mä olen muuttunut taitavammaksi salailijaksi, valehtelijaksi, hymyileväksi. Tytöksi, joka ei koskaan riitä. Joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä missään. Tuntuu, että oon alkanut epäonnistua kaikessa. Tuntuu, etten enää tajua mistään mitään. Huomenna aion elää nälässä, haluan tuntea nälän. Ehkä syön salaattia. Mun on pakko laihtua viimeinkin.

Pieniä hetkiä, kun mä hymyilen

Se hymy kasvoillani ei ole mun

Ne ei vaan nää hymyn takana olevia kyyneleitä

En mä ollut se iloinen tyttö joksi ne mua luuli

Mä olin aivan muuta

Jotain mistä ne ei tiennyt mitään

Mä olin se surullinen tyttö aivan pohjalla

Taas kyyneleitään piilottamassa

Hymyä kasvoille piirtämässä

Ei muhun oikeasti satu

Siihen mä tahdoin uskoa

Vaikka tunne sanoo jotain muuta

Vaikka mä vaan tahdon iltaisin pois

Se mikä ei ennen satuttanut mua nyt satuttaakin.

Mä oon hirviö. Heitin suklaat ja karkit vessanpöntöstä alas, kaikki loput mitä en oksentanut. Heitin puolet jääkaapin sisällöstä roskiin, etten vaan söisi enää mitään. Koska olen niin huono, koska ruoka satuttaa mua, koska en osaa enää syödä. Auttakaa mua... Mä oon niin hukassa, enkä jaksa enää. Missä on se kaunis täydellisyys, se kaikki se mikä oli niin hienoa? Mihin se kaikki on kadonnut? Minne ovat kadonneet vaa'an pienenevät numerot? Minne minä olen kadonnut? Jäljellä on enää ahmiminen ja oksentaminen, se mikä on kaukana kauneudesta. Jäljellä on enää tuska, se kaikki mikä vaan satuttaa. Mä en enää jaksa tätä kauaa, kaikki vaan pahenee. Mä tahdon takaisin kauneuteen, sinne missä ei sattunut. Ei tää ennen sattunut, ennen olin onnellinen. Nyt vaan esitän sellaista, jonka kaikki silti uskoo. Mä en ole enää tyttö, jonka joskus tunsin. Mä en ole enää kukaan, en halua olla. Haluan vaan sulkea silmät tältä kaikelta. Haluan sulkea silmät elämältäkin. Entiseen ei ole enää paluuta mä tiedän sen. Mä olen sotkenut kaiken. En enää tiedä, kun vaan tämän maailman. En enää tiedä itsestäni mitään. Mitä voin enää edes kertoa itsestäni pian alkavassa uudessa terapiassa, kun en tiedä enää millainen olen? Tyttö jolla ei ole tarkoitusta. Tai jonka ainut tarkoitus on vaan syödä ja oksentaa. Mä en jaksa, pitääkö mun jaksaa? Kun kaikki sattuu niin paljon... Antakaa mun mennä jo pois.

"kaikki on sanottu, kyyneleet padottu
silmistä säihke on kadonnut
mä teen sen mitä mun tehtävä on
mä meen koska mun mentävä on

anna mä meen, anna mä meen"

Kun ei uskalla paljastaa oikeaa itseään.

Eilen söin ja oksensin neljä kertaa, taas. Ja silloin mä päätin, että mulle riittää. Mun on pakko mennä puhumaan terkkarille. En tiedä miten olisin aloittanut "Hei en tiedä onko mulla joku syömishäiriö?" Hävettävää, ehkä tää ei edes ole sitä ja tuskin onkaan. Tänään olin toista mieltä. Päätin, etten kerrokkaan, etten mene puhumaan. Eihän mun kuulu puhua, ei kellekkään. Mun kuuluu vaan salata kaikki. Mietin valmiiksi mitä olisin sanonut "Tää kaikki on kestäny yli vuoden, enkä oo puhunu siitä kun vaan ihan vähän. En ole uskaltanut." Enkä vieläkään uskalla. Mua pelottaa, en tiedä haluanko kaiken loppuvan. Mä haluan vielä laihtua, vielä ja vielä. Se menisi pilalle jos nyt puhuisin, olen siis hiljaa ja kärsin. Senhän mä ansaitsen, kaiken tuskan. Tää päivä on onneksi mennyt paremmin koulun osalta. Nyt on hyppytunteja ja sitten vielä yksi tunti iltapäivällä. Aamunavetta meni jo paljon paremmin kun alkuviikosta. En ollut niin suuri epäonnistuja, mutta en kyllä onnistunutkaan. Olin jotain siitä väliltä. Ajattelin mennä tänään kouluun syömään illalla, kun siellä on puuroa. Ostin salaattitarvikkeita, että voin syödä jotain viikonloppuna oksentamatta. Äsken yritin syödä suklaapatukan, mutta se päätyi ämpäriin. Nyt pitää yrittää olla ostamatta karkkia, kun oksenan ne kuitenkin. Ei tee mieli ruokaa, mutta haluan vaan syödä huvikseni. Taidan kuitenkin jättää syömättä ja taistella nälkää vastaan.

Pelistä mua katsoo vähän pienempi tyttö, ainakin välillä. Silti joku huutaa, sä olet läski. Silti joku saa puristelemaan mahaa ja toivomaan, että se olisi pienempi. Tiedän, että vaaka ei valehtele ja se näytti eilen ihan liikaa. Mä oon liian läski, vaikka en söisi mitään. Vaikka oksentaisin melkein kaiken syömäni. Mä en vaan laihdu ja se ottaa päähän. Mä vaan lihon, enkä kestä sitä. Multa kysytään kokoajan koulussa söinkö jotain. Tänäänkin yksi opettaja aamupalapöydässä. Ihan kun ne aavistelisi jotain. Onko ne huolissaan, kun ne kysyy? Isoäiti kysyy joka kerta puhelimessa söinkö ruokaa ja oonko syöny herkkuja. Meinaan aina raivostua kun se kysyy jotain mun syömisistä. Miksi kaikki kyselee, pitääkö oikeasti olla huolissaan? Miksi kaikkia edes kiinnostaa, miksei ne anna mun vaan olla? Mun on niin kylmä. Kylmyys kulkee koko kehon läpi, se tahtoo, että söisin. Mutta mä odotan ja katson kelloa milloin voin syödä. Ei vielä ainakaan. Mun täytyy jaksaa odottaa vielä kolme tuntia ja unohtaa, että on nälkä ja kylmä. Unohtaa itseni.

"Taas, hän kuitenkin lähti kouluun kulkemaan,
yritti olla pienest ettei kukaan huomaisikaan,
hän oli hiljaa, joka ikisenä päivänä,
ettei paljastaisi oikeaa itseään,

eikä opettajat huomannu kuinka välillä,
tyttö itki kun sattui käytävillä, välkillä,
eikä millää, jaksanut siirtyy tuntiin uuteen,
kaikki ilo vaihtunu masentuneisuuteen

 

kukaan ei välittänyt,käsittänyt,
kuinka pettynyt voi olla jos on vain etsinyt, onnea,
johon ei ole koskaan voimaa,
kun sen tajuaa, ettei sitä saa"

Sain kivun, vaikka en sitä halunnutkaan.

En mennyt tänään kouluun, kun ahdisti niin paljon. Menin puhumaan terkarille ja pyytämään tän päivän vapaaksi. Koska niin pitää tehdä. Huomenna pitää sitten mennä jo kouluun. Kävin katsomassa raiteita. Vain hetken, kun tuntui niin pahalta. Sain onneksi ajan polille ensiviikolla. Ei tarvi olla enää kauaa yksin. Jos saan sielläkään kerrottua mitään. Katsoin painon aamulla ja se oli virhe. En edes uskalla kertoa miten paljon painan. Sen seurauksena ahmin ja oksensin kaksi kertaa. Niin kuin se muka auttaisi asiaa. Varmaan vaan pahentaa. Tekee mieli ruokaa ihan hirveästi. Haaveilen kananmunaleivästä ja hedelmäkarkeista. Mä oon niin läski, etten ansaitse kumpaakaan. Mä en vaan osaa olla syömättäkään. Ahmimatta ja oksentamatta kaikkea, koska normaalistihan mä en osaa syödä. Terkkari sanoi, että jos kävisin siellä viikottain, mutta en halunnut. Käyn jo kuraattorilla ja se riittää. Enkä halua mennä näin lihavana terkkarin arvioitavaksi, en edes puhumaan, koska se varmaan arvioisi mun kokoa. Kissa on laihdutuskuurilla, koska näen sen niin lihavana. Munkin pitäisi olla ja yritänkin.

Mä oon vaan niin väsyny tähän kaikkeen. En enää jaksaisi mennä kouluun, en enää jaksaisi edes elää. Raiteet houkuttelee tai lääkkeet kaapissa. Mutta enhän mä saa olla niin heikko. Munhan piti olla aina vahva ja se joka pärjää. Mutta entä jos en enää pärjää? Mä yritin tänäänkin sen kertoa, en vaan taaskaan osannut. Olisi pitänyt sanoa, että kävin juna-asemalla. Olisi pitänyt sanoa, että muhun sattuu niin paljon, että haluan vaan kuolla. Sanoin vaan, että on paha olla mutta en tiedä syytä. Terkkari kirjoitti lappuu "pahoinvointi". Sanoi, että sitähän tää tavallaan on. Sattuu, sattuu niin paljon. Auttakaa mua, muhun sattuu liikaa. En tiedä enää miten pääsen tuskasta pois, en tiedä kun vaan enää kuoleman. En edes huomannut milloin romahdin näin alas. Kaikki tapahtui niin äkkiä, vaikka oonhan mä kipua tuntenut jo pitkään. Oonhan mä tuntenu jo jonkin aikaa  etten vaan enää jaksa. Pelottaa olla näin pohjalla, näin toivonsa menettänyt. Pelottaa kuolla, pelottaa, että oikeasti lähden. Enhän mä halunnut sitä, en vaan halua enää tuskaa. Enää yhtään kipua lisää. Mutta sain kivun silti, vaikka en sitä koskaan toivonutkaan. Mä en jaksaisi olla enää vahva. Antakaa mulle lupa olla edes hetken heikko, antakaa mun tarvita apua. Mutta se ei anna. Se sanoo älä kerro mitään, valehtele, jää yksin, lintsaa koulusta, olet läski, kuole pois. Ehkä se olen vaan minä, se jolle en koskaan riitä. Itseni mielestä en koskaan ole tarpeeksi hyvä, että ansaitsisin edes elää. Silti oon vieläkin elossa, vaikka mun ei kuuluisi. Mun kuuluisi vaan kuolla. Mennä pois, kadota elämästä. Mutta oon liian heikko. Niin heikko, että pystyn elää vaan tuskassa. En jaksa enää kauaa.

Surkea epäonnistuja.

"Pidä kiirettä Perhostyttö, että ehdit vielä toisen perässä syömään." "Meethän sä syömään?" Ensin en vastaa, mutta sitten sanon etten mene. "Mun ei oo yhtään nälkä, mun pitää mennä antaan kissalle lääkettä." Valetta molemmat. "Kyllä sun nyt pitää syödä hieno tyttö." "Kissakin on paljon onnellisempi, kun oot ensin syöny." Mä olisin halunnut itkeä. En mä ole mikään hieno tyttö. Kukaan ei tiedä kuinka puristelin ihoani vaihtaessa vaatteita. Samalla hoin päässäni kuinka lihavalta näytän. Mistä se opettaja on edes saanut tietää etten käy syömässä? Mä oon ihan toivotontapaus tuolla koulussa, en vaan onnistu missään. Teoriatunneilla joskus, mutta käytännössä aina mokaan. En tiedä pystynkö mennä enää kouluun. Aamulla pitäisi mennä jo kuudeksi. Ehkä musta ei ole tähänkään. Ostin suklaata, aion ahmia. En kestä tätä oloa muuten. Tänään jo kaksi tarvittavaalääkettä mennyt, kun on ahdistanut niin. Sanoin ryhmänohjaajalle, etten halua palauttaa sitä terkkarin kyselyä ja se käski mun mennä puhumaan siitä terkkarille. Onneksi se ei ollut paikalla. Tuntuu vaan niin pahalta. Tänään sentään yritin puhua jotain, yritin käydä muiden mukana syömässä salaattia. Silti jäin yksin. Miten mä kestän tätä kolme vuotta? En tiedä haluanko huomenna kouluun, kun teen kaiken aina väärin ja oon vaan yksin. Vihaan itseäni. Olisi niin paljon helpompaa vaan jäädä peitonalle nukkumaan, mutta tiedän, että jos nyt kerran lintsaan niin siitä tulee tapa.

Miksen mä vaan voisi onnistua kerrankin jossakin? Itkettää, haluan ahmia ne suklaat, mutta samalla en halua. En vaan tiedä miten pääsen tästä pahasta olosta enää pois, kun se vaan pahenee kokoajan. Päivä päivältä tuntuu vaan raskaammalta. Eikä ole ketään kelle kertoa miten pahalta oikeasti tuntuu. Ympärillä on vaan ne joille pitää hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin. Suussa maistuu kahvin seassa seilörehu. Huomaa kyllä mitä on tehnyt. Ei ole olemassa sanoja sille kuinka pahalta musta tuntuu. On vain sanat "en tiedä kauanko enää jaksan". Ja se on totta, mä en oikeasti tiedä. Mä oon vaan niin epäonnistunut, niin surkea ettei musta taida olla mihinkään. Huomaan sen joka päivä koulussa, joka ilta omassa kodissa. Joka hetki, en koskaan ole tarpeeksi. En koskaan näköjään onnistu missään. Mä haluan vaan sanoa "tuntuu niin pahalta..."

Enkeli pieni mä tahdon sun luo, kun muhun sattuu.

Meikkaan käden oksenuksesta jääneet jäljet piiloon, kun vanhemmat tulevat, mutta pelkään, että ne nähdään. Aion sanoa, että hakkasin nyrkillä seinään jos ne kysyy jotain. Eivät ne huomanneen eilen mitään, onneksi. Tänään unohdin meikata jäljet piiloon, mutta onneksi kukaan ei kysynyt mitään. Olin koko päivän yksin, vaikka olin porukassa. Olin niin ulkopuolinen. Tulin koulustakin heti kotiin, en jäänyt syömään niin kun en koskaan jää. Katsoin ruokalistan ja hoin päässäni "pahaa, pahaa, pahaa..." Ainut mikä pisti silmään oli torstain puuropäivä. Kävin kaupassa nälkäisenä ja tulokset eivät olleet hyvät. Karkkihyllyn ohitin niin nopeasti kun vaan pystyin. Jopa kahdessa eri kaupassa, enkä ostanut karkkia. Kerrankin onnistuin. Kyllä mulla epäterveellistä ruokaa lähti mukaan, mutta kohta ne alkaa ahdistaa niin, että heitän ne varmaan roskiin. Tai sitten en vaan syö niitä, en tiedä. Tää asunto saa mut ulkopuolelle kouluporukasta, mutta ei voi mitään. Mä tahdon olla vaan yksin. Kysyin pari kysymystä entiseltä kämppikseltä, mutta muuten en sanonut mun luokkalaisille sanaakaan. Mä olin kaikille vaan ilmaa, ihan kun en olisi ollut siinä. Menin taas hymyilemään ryhmänohjaajalle. "Joo on menny hyvin." Hitto mitä valehtelua taas. Valehtelin, että terveyskysely oli menny hukkaan muutossa. Sain uuden. Munhan piti sanoa etten palauta sitä ja aion kyllä huomenna sanoa. Palautan ehkä vaan sen mihin ei tarvi nimeä, ehkä ryhmänohjaaja on sitten tyytyväinen. En mä jaksaisi valehdella siihen terkkarille menevään lappuun, enhän mä aio koko terkkaria edes nähdä.

Nyt menen ja heitän ruokaa roskiin, koska en kestä, että mun jääkaappi on niin täynnä. Ainakin sen pitsan heitän pois. Mä oon niin surkea. Mä en osaa enää elää vähillä kaloreilla, mun on kokoajan nälkä. Johtuukohan se opiskelusta? Mä en uskalla astua vaa'alle. Ehkä viikonloppuna, jos nyt vähä laihtuisin. En vaan taida enää osata. Mä osaan vaan sotkea asiat, pilata kaiken. Mä en halua tietää miten oon lihonu. Mua pelottaa, koska uskon lihonneeni, tunnen sen. Mua ahdistaa, mun on kylmä ja nälkä taas vaikka juuri söin. Mun keho huutaa lisää ruokaa, se tahtoo, että lihon lisää. Ja mä tahdon vaa oksentaa syömäni ruuat, koska en kestä mitään. Mä en jaksaisi mennä enää kouluun, mä en jaksaisi olla yksin siellä ja kadota ruokailujen ajaksi. Mä en jaksaisi olla se outo tyttö, joka ei koskaan tule syömään. En jaksaisi olla se kuka ei kuulu joukkoon. Mä en tiedä enää mitä haluan. Haluanko laihtua, haluanko käydä koulua, haluanko olla yksin, haluanko kuolla.

Mua pelottaa, että katoan ellen ole jo kadonnut. Mua pelottaa etten enää jaksa. Kun kaikki voimani kadotin, enkä tiedä enää miten täällä eläisin. Jos en eläisi ollenkaan, jos ottaisin siivet alleni? Jos vain voisin hengittää, jos vain osaisin edes elää. Mä tahdon jo lentää täältä pois, unohtaa, että mua koskaan olikaan. Lentää, olla kaunis enkeli. Mun veljen vierellä. Mutta ei musta ole siihenkään. Kaikki haluaa vaan, että mä kärsin. Mä pidän maailmasta kiinni, vaan koska en osaa muutakaan. En osaa enää unohtaa. En vaikka haluaisinkin. En osaa kuin tämän sekavan maailman. Enkä enää tiedä kuka olenkaan. Mä katson mun veljeä taivaalle ja kuiskaan miten muhun sattuu. Mä sanon sulle, että tahdon viereesi vaikka sä tiedät sen jo. Olet tiennyt jo kauan, liian kauan. Silti mä en ole tullut, jokin on saanut mut aina jäämään tänne. Ehkä se, että sä et tahdo, että luovutan. Sä tahdot, että mä elän tuskasta huolimatta. Koska sä tiedät, että mä olen tarpeeksi vahva kestämään tän kaiken. Tarpeeksi vahva, ettei mun tarvisi luovuttaa.

Tuntuu etten ole enää normaali ihminen.

Milloin kaikki meni näin sekaisin? Tänään olen oksentanut 4 kertaa. Varmaan ennätys yhdessä päivässä. Jos siinäkin voi tehdä ennätyksiä. Mä vaan syön kokoajan. Ostin kana-cesar salaatin ja söin melkein kaiken. Jos kissa olisi ollut paikalla olisin antanut kanat sille. Salaatin jälkeen mahaan sattui, kuin se olis halunnut, että oksennan sen kaiken pois. En kuitenkaan tehnyt niin, ei salaattia tarvi oksentaa. Silti se ahdistaa. Aamupalan ja kahvin oksensin, yhden karjalanpiirakan päivällä oksensin, jotain oksensin siinä välissä en vaan enää muista, sitten ahmin ja oksensin keksejä ja taas sen kahvin. Miksi mä teen tätä? Kaikki heti kun oon yksin, kaikki on niin sekaisin kun oon yksin. Mä oon niin hukassa itseni kanssa, en enää tiedä mihin kulkea. Muutan pian ja sitten kaikki vasta alkaa, alan kytätä joka ruokaa minkä syön. Alan laskea kaloreita ja käymään vaa'alla nähden joka päivä pienemmän numeron (toivottavasti). Sitten mua ei enää estä mikään. Eikä tule enää syötyä kouluaikana mitään ylimääräistä, kun asunto on niin kaukana. En mä sinne asti lähde syömään leipää, vaan olen syömättä ja se on hyvä. Koko päivä pelkällä aamupalalla, leivällä varmaankin. Kuulostaa hyvältä, mä laihdun. Mä haluan vaan olla kevyt. Mua itkettää, musta tuntuu pahalta. Mulla on nälkä. Kohta varmaan taas ahmin ja oksennan jotain. Onko kaikki karannut jo käsistä?

Tätä kuuntelen kokoajan ja muhun sattuu...

20 faktaa minusta.

Sadannen postauksen kunniaksi 20 faktaa minusta.

1. Minulla on mustat värjätyt hiukset
2. Olen luonteeltani kiltti, rauhallinen ja herkkä
3. Pelkään merta ja veneessä olemista
4. Oksentelen melkein päivittäin ja se pahenee kun oon yksin
5. Tykkään paljon eläimistä, erityisesti kissoista.
6. Lempiruokaani on tonnikalalasagne, jos vaan pystyisin syödä sitä
7. Syön liikaa herkkuja
8. Olen alkanut pelätä korkeita paikkoja
9. Minulla on yksi parasystävä, joka jäi toiselle paikkakunnalle
10. Olen viihtynyt uudessa koulussa, vaikka oon yksinäinen ja ulkopuolinen
11. Haluaisin painaa 50 kiloa
12. Olen sokea omalle tilanteelleni
13. Haen maajussillemorsian ohjelmaan
14. Olen aina tosi väsynyt aamuisin
15. Pelkään etten saa käytyä tätäkään koulua loppuun pahan olon takia
16. Aloitin terapiassa käymisen 2010, nyt odotan pääsyä uuteen terapiaan
17. Kiinnyn helposti ihmisiin ja asoihin
18. Mua pelottaa, että kaikki on karannut käsistä enkä voi tehdä enää mitään
19. Lempivuodenaikani on syksy
20. Rakastan auringonlaskuja ja pitkiä kävelyitä

Yksinäisen kuiskaus.

Olen taas yksin siis ahmin ja oksennan. Enhän mä muuta osaa enää kun syödä väärin ja liikaa. Hymyilin kuraattorille, hymyilin kämppikselle, en palauttanut terveyskyselyä vaan piilotin sen matkalaukkuun. Ahmin leipää, oksennan. Ahmin karkkipussin, oksennan. Ahmin suklaata, oksennan. Mulla on niin heikko olo ja nälkä. Syön lisää suklaata. Mun viimeinen suklaalevy, sitten en enää osta. En saa ostaa. Mä oon niin läski, en kestä itseäni. Kuraattori kysyi multa käykö kaikki meidän luokan tytöt syömässä ja mä vastaan hymyillen, että kaikki käy. Enhän mä käy, mutta en sitä kertonut. Paljastin, että en tykkää koulun ruuasta ja valehtelin laittavani hyvää ruokaa itselleni sitten kun muutan omaan asuntoon. Sanoin ottavani evästä kouluun, sanoin kaiken hymyillen. Ei se arvannut mitään.

Mulla on nii paha olo. Mietin koulun lopettamista ja linnottautumista uuteen kotiin. Mietin laihdutusta, syömättömyyttä. Mietin miten taas valehdella lisää, kun mä en osaa enää muuta. Nauran puhelimessa, ettei kukaan arvaa mitään. Saatan kertoa nauraen, että on paha olo. Mutta kuka sen uskoo. Hymyilen kaikille, ettei kukaan vaan arvaa mitään. Hymyilen joka jutulle, opettajien huonoille vitseille. Onko mulla hyvä olo, kun hymyilen? Mä vaan nauran, kaikkihan on niin hiton hyvin. Oikeasti. Miksi mä teen tätä? Mä en ymmärrä itseäni enää yhtään. Kirjoitan maajussille, mutten tiedä uskallanko lähettää sitä. En tiedä haluanko mukaan siihen ohjelmaan, jos mut valittaisiinkin. Kuka tälläisen edes haluaisi? Mä en jaksa enää, kaikki on vaan niin karannut käsistä. En tiedä enää mitä tehdä. Mä haluan vaan laihtua ja pian on mahdollisuus taas. Mä haluan vaan kuolla, kun kaikki on niin rankkaa. Kirjoittaminen on ainut mikä auttaa, ainut missä saan olla oma itseni on tää blogi. Tänne mun ei tarvi esittää, teille mun ei tarvi esittää. Mulla on jo 36 lukijaa, hirmu paljon. Eniten mitä on koskaan ollu mun kirjottamassa blogissa. Oon kiitollinen.

 

Hajotettu, paloina

Pieninä sirpaleina

Ne sirpaleet tekee kipeää

Kun ei silmillään enää muuta kun kipua nää

Minä olen kadonnut sumuun

Usvaiseen humuun

Enkä löydä enää sitä kuka olinkaan

Nyt olen kasa valheita vaan

Kipua, eikä missään valoa

Ei pienentäkään aamunkajoa

Ei elämässä mitään miksi edes elää

Pelkkää tuskaa, enkä tiedä miten kestän enää

Kaikki on vaan niin särkyvää

Niin pelottavan vaikeaa elämää

Täällä minä olen ja hiljaa kuiskaan "mä en kestä enempää"

Mutta vain seinät kuulee sen

Mun yksinäisen kuiskauksen

Eikä millekkään tule taaskaan merkitystä

Enkä mä uskalla vielä lähteä tästä elämästä

Tahdon salata elämäni viimeiseen asti.

Ahdistaa niin paljon, mä en osaa enää syödä. Eilen valehtelin kämppikselle, että meen soittamaan, vaikka oikeasti menin ja oksensin asuntolan pihaan. Siis oikeasti siihen pihaan. Mikä mua vaivaa? Oli pimeää, mutta kai sen on joku sieltä puskanjuuresta löytänyt. Äsken oksensin päivällisen, miksi edes söin? Sitten ahmin suklaata. Mä en osaa lopettaa. Mua itkettää, mä en jaksa. Vastasin äsken terkkarin terveyskyselyyn, mutta en aio palauttaa sitä. Kerroin siihen liikaa, vaikka osan valehtelin. Kaikki painoon liittyvät kysymykset. En mä tahdo tavata terkkaria, en mä tahdo, että se punnitsee mut. Hyi hitto, en tahdo olla kenenkään edessä vähissä vaatteissa. Piilotan kyselyn laatikkoon, ehkä pian revin sen ja sanon ryhmänohjaajalle, että se meni hukkaan. Tai sitten sanon suoraan, etten halua palauttaa sitä. En halua, että kukaan tietää mitään. Tänäänkin vaan hymyilin ja sanoin ryhmänohjaajalle, että kaikki on hyvin. On niin helppo valehdella, ihan liian helppo.

Mä en olisi jaksanut mennä kouluun, mä en olisi jaksanut mitään. Viikonlopuksi en ostanut melkein mitään muuta kun vaan herkkuja, että saan ahmia ja oksentaa sitten, kun täällä ei ole ketään. Säälittävää... Mä syön joka päivä suklaata. Niin kun muka siitä tulisi parempi olo. Metsät on täynnä mun oksennusta. Kukaan ei ole vieläkään huomannut mitään ja niin on hyvä. Polilta ei ole soitettu, ei niitä kiinnosta. Mun on varmaankin parempi yksin. Kuraattoria oon nähny viikotain ja huomenna saan mennä sinne taas hymyilemään, kun enhän mä osaa enää kertoa mitään. Isoäiti kysyy multa joka kerta puhelimessa oonko syöny hyvin koulussa. Mua ärsyttää sen utelut. Mitä se sille kuuluu vaikken söisi mitään. Mä en enää halua mennä kouluun syömään. Tää oli viimenen kerta, kun jäin yksin eri pöytään syömään. Muutenkin on vaikee syödä ja sitten pitää vielä syödä yksin. Mähän olen käynyt syömässä aina vaan seuran takia, etten jää ulkopuolelle. Mutta tänään jäin, enkä halua kokea sitä enää uudelleen. Muutenkin ahdistaa ruokailutilanteet. Mä olisin halunnut vaan itkeä, mutten osannut sitäkään. En edes halunnut muiden nähden.

Musta tuntuu niin pahalta. Miten mä jaksan käydä enää koulua, mä oon ihan loppu. Enkä saa sanottua kellekkään miltä musta tuntuu. Mä pidän kaiken vaan omana tietonani, koska niin on parempi. Ei kukaan ymmärtäisi, ei kukaan välittäisi. Mä vaan jatkan leikkimistä, että kaikki on hyvin. Eikä kukaan saa koskaan tietää, että valehtelin. Aion vältellä terkkaria kolme vuotta, kyllä se multa onnistui kaksi vuotta lukiossakin. Mä en halua, että se tietää. Mä en halua, että kukaan tietää. En vaan tiedä kauanko jaksan yksin. Pian pääsen muuttamaan siihen vuokrakämppään ja sitten alan taas laihduttaa. Unohdan herkut, toivottavasti. En syö kolussa enää mitään. Mun on pakko laihtua. Mä odotan sitä. Ei enää montaa pävää. Sitten mä olen onnellisempi, kun paino putoaa. Kun näen pienemmän numeron vaa'alla. Sitten mä koen onnistuneeni, olevani parempi ihminen. Mä tahdon vaan pienentyä ja kadota. Tahdon olla luurangonlaiha, tahdon piilottaa itseni ison paidan alle. Tahdon kärsiä, tahdon olla yksin. Ja tahdon salata tän kaiken viimeiseen asti. Kun en osaa enää puhua. Ei mun tarvi puhua, kaikkihan on niin hyvin.

Haluaisin vaan unohtaa kaiken.

Ryhmänohjaaja hidastaa autolla ja alkaa jutella. Se kysyy miten on mennyt koulussa ja mä valehtelen päin naamaa. Mä vaan hymyilen ja nauran. Kaikkihan on niin hyvin. Onko oikeasti? Mua on alkanut vähän epäilyttää. Ostan taas paljon ruokaa kaupasta, osa menee maistamisen jälkeen roskiin ja osa metsään oksentamisen takia. Himoitsen rasvaista ja makeaa ruokaa. Unelmoin pitsasta, lihapiirakoista (jotka jo heitin roskiin), täytekakusta, suklaalevystäni roskiksen pohjalla. Ajattelen ruokaa kokoajan, onko sen normaalia? Unelmoin koulun hyvistä aamupalasämpölöistä ja illalla syötävästä reissumiesruissämpylästä. Haluan heittää ne kaikki roskiin. Mä en vaan enää jaksaisi. Kukaan ei enää kysele siitä, kun en ollut syömässä. Kaikki ovat jo tottuneet siihen, etten käy syömässä. Se olisi varmaan outoa, jos menisin yhtäkkiä syömään. Mua ahdistaa ruoka niin.

Tänään tunnilla olin taas niin ulkopuolinen, se ketä ei kuulu tänne. Mä oon vaan niin yksin. Kämppis lähti viettämään iltaa jonnekkin ja mä jäin yksin. Yksin miettimään mitä seuraavaksi söisin ja menisinkö oksentamaan. Meinasin oksentaa asuntolalla, vaikka täällä oli muita. Onneksi ehdin tajuta, että mun pitää mennä muualle ettei kukaan huomaa mitään. Mä mietin mikä mun ongelma on, vai onko mitään ongelmaa. En halua myöntää mitään, kiellän kaiken. Sanon voivani lopettaa koska tahansa, mutta pystyisinkö mä enää edes? Onko se silloin ongelma? Isäni sanat jäivät kummittelemaan mieleen "sä haet vaan huomiota tolla". Mä uskon siihen, ei mulla ole ongelmaa. Mä en vaan osaa enää ajatella muuta kuin ruokaa. Tänään kahvitauolla mietin vaan olisiko pullaa. Nyt mietin iltapalaa, mietin huomista aamupalaa, mietin heitänkö suklaat roskiin (vaikka tiedän kuitenkin hakevani kaupasta lisää). Mä vaan mietin syömistä, mietin miltä ruoka maistuu, haaveilen ruuasta. Haluaisin syödä kokoajan, mutta en kuitenkaan syö melkein mitään. Onko tää normaalia? Onko jollain mulla samanlaisia ajatuksia? Kaikki on vaan niin sekaisin. Katoan ruokailujen ajaksi syömään suklaata tai leipää. Tai vain lepäämään. Ruokaa en voi enää syödä, en vaan osaa. Se ahdistaa liikaa, siinä on liikaa kaloreita, mä tunnen kuinka kalorit imeytyy muhun, mä en tahdo niitä. Mä en jaksa elää, en tälläistä elämää. Ei tää ole mitään elämää. Silti mä olisin onnellinen pienenevästä vaa'an numerosta ja siitä kun kukaan ei tiedä mitään. Aika ristiriitaista. Mun on niin paha olo. En tiedä kauanko jaksan enää näin. Tän kaikenhan piti olla onnellista ja kaunista. Nyt kaikki onkin enää tuskaa ja pakkoa, välttelyä ja valehtelemista. En tiedä mitä enää haluan. Haluanko laihtua ja olla yksin? Haluaisin niin paljon. Haluaisin niin paljon tästä elämästä pois. Tai haluaisin vaan unohtaa kaiken.

Ei kukaan pärjää yksin täällä, mutta mä pärjään.

"Sä oot hoikistunu." Naurahdan. "Teen niin paljon hommia." Miksen mä ite huomaa mitään? Miksi mä oon itteni mielestä vieläkin niin läski? Miksi mä olen näin surkea? "Perhostyttö ei syönyt." Ota nyt leipää, ota jäätelöä. Syö, syö, syö. Vihaan tätä, mä varmaan lihon. Oksenan kotipitsaa lauantaina, taas meni rahat hukkaan. En mä kestä yhtään ruokaa mun sisällä. Avauduin vähän mun syömättömyydestä parhaalleystävälle. Siitä kun koulussa on niin pahaa ruokaa. Se ihmetteli ja sano, et mun pitää lähettää ne ruuat sille. Mä vaan nauroin, eikä se nähnyt mun läpi pahaa oloa. En mä voi olla laihtunut, en mä näytä siltä. Näytän edelleen läskiltä. Pian pääsee taas kouluun, eikä tarvi syödä lähes mitään. Ihanaa, osaan aterioiden skippaamisenkin jo niin hyvin. Osaan niin hyvin valehdellakkin. Pian saan oman vuokra-asunnon ja sitten mua ei enää estä mikään. Kukaan ei enää valita siitä miten katoan ruokailujen ajaksi kun "syön" kotona. Lounas vaan milloin pitää aina sanoa, että on pahaa ruokaa tai ettei ole nälkä. Kuulostaa liiankin helpolta ja osentamaankin pääsee helposti kun on oma asunto.

Hallitseeko tää jo liikaa mun elämää? Ruoka todella on vihollinen, en mä tarvi sitä mihinkään. Mä vaan olen niin sumussa. En jaksaisi palata kouluun. En jaksaisi mennä sinne esittämään miten hyvin kaikki on. Haluaisin vaan laihtua ja pian voin aloittaa. En mä tarvi apua. Mä haluan vaan olla yksin ja laihtua. Mä en haluaisi muuta. Mua pelottaa, että tää on saanut mut. Mutta toisaalta olen iloinen. Ei tää ole mikään ongelma. Mun pelleilyä vaan. Kai mä voisin syödä, jos vaan haluaisin mutten halua. En todellakaan halua. Ruoka on niin pahaa. Ei se maistu samalta kuin ennen. Muistan silloin joskus, kun ruoka oli hyvää. Mulla oli lempiruokia, nyt olen alkanut vihata yksitellen kaikkia. Olen alkanut jättää ruokia pois, olen alkanut vihata ruokaa. En jaksaisi syödä, en jaksais valehdella, en jaksaisi elääkkään. En jaksaisi oikeen mitään. Odotan hetkeä milloin tuska voittaa mut. Odotan hetkeä milloin putoan, enkä pääse enää ylös. Pelkään sitä hetkeä, kun huomaan etten olekkaan tarpeeksi vahva pärjätäkseni yksin.

Mä olen yksin ja hajalla

Kuoleman kauniilla rajalla

Mä olen paloina

Tuskaisina sanoina

Mä en osaa enää syödä

Miksi näin mulle pitää käydä

Mä jatkan valehtelua

Tyhjiä merkityksettömiä sanoja

Enkä uskalla paljastaa mitään

En uskalla katsoa silmiin ketään

Käännän katseeni pois

Yksinäinen tyttö vaan täällä ois

Se joka ei löydä hyvää oloa

Elämää kauniiksi sanottua

Uskon, että olen jo kadottanut itseni.

Söin pullaa, ahmin melkein koko pitkon. Oksennan kaiken. Ja loput heitän roskiin. Mun oli taas pakko saada ahmia, oli niin paha olo. Mietin päässäni onko tämä ongelma, mutta totetan ettei ole. Ei vielä, vaikka salaa haluaisinkin. Itken puhelimessa, en kerro taaskaan syytä. En mä voi kertoa, että aion ahmia ja oksentaa. En mä voisi kertoa mitään näin outoa. Enkä halua, että ne edes tietää tai yhtään kukaan. Mua pelottaa, en haluaisi kotiin syömään. Ehkä sanon, että tahdon itse laittaa ruokaa. Ehkä en mene ollenkaan. En mä pysty syödä muuta kun puuroa. Ehkä pyydän, että ne laittaisi sitä. Tai sitten en. Ahdistaa. Itken, mutta kyyneleet eivät auta. Mä vaan tahtoisin olla yksin. Pian saan oman kämpän. Sitten kukaan ei enää vahdi mun syömisiä. Tarvii vaan välttää yksi ruoka koulussa ja se on ihan helppoa. Sitten kukaan ei pysty koskaan saada tietää mun oksenteluista. Ulkoroskis täyttyy pienistä oksennuspusseista ja mua pelottaa, että joku näkee ne. "Eivät ne minun ole, eiväthän?" En mä myöntäisi. Ei mulla ole mitään ongelmaa. Tänään olen kävellyt lähemmäs 15 kilometriä. En tiedä, mutta paljon. Silti ahdistaa, tiedän lihonneeni. Tunnen lihonneeni. Mä en millään jaksaisi mennä kotiin valehtelemaan. En jaksaisi valehdella yhtään. Haluaisin vaan nukkua ja olla syömättä. Mulla on niin paha olo. Eikä ole ketään kenen kanssa jakaa näitä asioita. En mä sille kuraattorillekkaan pystyny tänään kertoa mitään. Hymyilin vaan. Mä oon vaan yksin. Kun en osaa vaan kertoa mitään. Mua pelottaa kertoa, enkä halua edes. Annan kaiken tän jatkua, koska niin on hyvä. On hyvä, ettei kukaan tiedä musta mitään niin kukaan ei voi estää. Kukaan ei voi viedä mua täältä pois. Olen vaan niin yksin. Haluankin olla. Mutta osa minusta ei haluaisi. Silti jään yksin, koska en osaa muutakaan. En osaa antaa muiden nähdä mua, minua itseäni. Jos minusta on enää mitään jäljellä. Jos kaikki ei ole vielä hävinnyt pois. Uskon, että olen jo kadottanut itseni.

Kipeä, mutta silti niin kaunis maailmani.

Kehoahdistus on valtava, silti mä syön sitä suklaata ja päätän taas etten enää osta sitä. Mutta tiedän ostavani sitä silti. Mun on kokoajan nälkä, vaikka oon syöny. Se ei lähde ennen kun olen taas läskimpi. Nälkä haluaa, että lihon. Se haluaa musta läskikasan ja mä taistelen vastaan, koska en tahdo olla sellainen. En tahdo ajatella ruokamäärää, jonka olen tänään ahtanut kurkusta alas. Kerran mä oksensin kyllä. Onko siitäkin tullut joku tapa? Pian jään taas yksin viikonlopuksi, enkä aio syödä paljoa. Valehtelin kauniisti laittavani hyvää ruokaa viikonloppuna. Sanoin etten tykkää koulun ruuasta. Erehdyin eilen syömään, mutta toiste sitä virhettä en enää tee. Mähän en enää syö, en vaikka kuinka nälkä olisi! Puuro on ainut mikä enää ruuista enää menee. Sitä oli tänään koulussa ja mä söin. Olen mä muutakin syönyt, ihan liikaa. Koulukaveri sanoi, että voisin alkaa syödä kasvisruokia. Meinasin kysyä vähäkalorista ruokaa, mutten kehdannut. En mä halua syödä mitään. Mä en kestä tätä nälkää, se vetää mua kohti jääkaappia tai kauppaa. Miksi juuri minä? Vaikka olisi kuinka nälkä, niin mä elän viikonlopun ilman kunnon ruokaa. Koulussa aion syödä enää leipää ja puuroa. Oon niin pettyny tähän kouluruokaan.

Tämä viikko oli raskas, ensiviikko tulee olemaan kevyempi. Ei ehkä ole niin nälkä, kun ei tarvi tehdä niin paljon hommiakaan. Ensiviikon voi taas siis syödä vähemmän. Mä haaveilen vähästä ruokamäärästä, mutta nälkä voittaa mut aina. Tykkään liikaa ruuasta, tykkään liikaa syödä. Leipää, pilttiä, jugurttia, karkkia. En mä oikeastaan muuta ole tällä viikolla syönyt. Kerran salaattia, kerran puuroa, omenan, pullan, keksin. Silti tuntuu, että olen syönyt liikaa. Mähän olen syönyt liikaa ja varmasti lihonut, vaikka mun piti laihtua. Surkea minä. Kelaan päässäni viikon syömisiä ja oksennuskertoja. Oksennuskertoja kertyi varmaan joka päivälle ainakin yksi. Ahmimisia yksi tai kaksi. Eikä viikko ole vielä loppu. Kun olen yksin, niin kaikki pahenee. Mä näen itseni vielä läskimpänä silloin. Ei mulla ole yksin muuta tekemistä, kun vaan ahmia ja oksentaa. Syödä karkkia ja oksentaa kaikki ulos. Onneksi osa mun luokkalaisista tietää nyt, etten syö siksi kun en tykkää kouluruuasta ja onhan se osa totuus. Kolme vuotta puurolla ja leivällä. Siinä on se mitä koulu mulle tarjoaa. Mähän olen vain nirso, ei mulla ole mitään ongelmaa. Ruoka vaan ahdistaa ja se on pahaa. Lämminruoka ei vaan ole mua varten. Eihän se ole vielä mikään ongelma? Kyllä mä pärjään näinkin, mähän olen vieläkin niin valtava. Ei mulla ole mitään hätää, ei näin läskillä voi edes olla.

Mua ahdistaa niin. Miksi juuri minä olen näin läski? Olen yksin ja hajalla. Polilta ei ole kuulunut mitään. Huomenna aamulla kuraattorille. Enkä mä voi kertoa mitään, ei ole mitään kerrottavaa. Minun on vaan paha olo, niin paha olo. En vaan tiedä syytä. En todellakaan kerro syömisistä, ei niissä ole mitään kerrottavaa. Ei ole mitään ongelmaa. Mä en vaan tahtoisi syödä, mä en vaan tahtoisi enää lihota. Mutta teen molempia, koska olen surkea. Ei minun kuuluisi edes elää. En tahtoisi elää tälläisenä. Suurena, yksinäisenä, pelokkaana, ulkopuolisena. En tahdo olla tälläinen. Mua ahdistaa taas jäädä yksin viikonlopuksi, mutta odotan vähäistä syömistä. Odotan sitä, ettei kukaan ei ole valittamassa siitä, kun en syö. Ihanaa vaan kadota viikonlopuksi nälänmaailmaan, tyhjyyteen, keveyteen, pitkään nukuttuihin aamuihin. Mä katoan taas viikonlopuksi omaan maailmaani. Eikä kukaan saa tietää, että sitä on edes olemassa. Ihana olla kertomatta ja salata kaikki. Tämä on minun maailma, minun kaunis maailmani. Kipeä, mutta silti niin kaunis.

Kaikki on hajoamassa paloiksi ja mä valehtelen.

Valheita, liikaa valheita. Minun elämäni on pelkkää valehtelua enää. "Sä et tuu koskaan meidän kanssa syömään." "En tykkää perunasta, oon niin nirso." En voinut enää käyttää sanoja "mun ei oo nälkä", koska en syönyt lounaallakaan. Enkä syönyt päivällistäkään. Mä katosin taas. Sanoin, että syön jotain asuntolalla. Kyllä mä olen tänään syönyt leipää, pilttin, rahkan ja suklaata. Niitäkin ihan liikaa. Nälkä on, koska oli pitkä päivä. Huomisesta tulee vielä pidempi kuudesta kuuteen. En tiedä miten jaksan, enkä mä voi edes syödä. Elän varmaan taas leivällä ja piltillä, koska muuta en pysty enää syödä ahdistumatta. Mä olen niin väsynyt. Oon jo harkinnu, että lopettaisin koulun taas kesken. En mä jaksa yksin. Enkä tiedä milloin pääsen polille. Kaikki on vaan niin rankkaa. Musta puhutaan seläntakana, kun en käy syömässä. "Eikö Perhostyttö tullut taaskaan syömään?" "En mä ainakaan jaksaisi navetan jälkeen syömättä." Enempää en halunnut kuulla vaan lähdin pois. Lähdin kävelemään ja välttelin luokkalaisia. En enää tiedä mitä selittäisin. En enää tiedä kuinka valehtelisin uskottavasti. Miksi tää kaikki on niin vaikeeta? Yksi oksenuskerta tänään, suklaata. Kaksi tuntia pois koulusta. Oli niin paha olla. Otin tarvittavaa. Otin toisenkin illalla. Eikä se auta, mua stressaa niin. Mä oon yksin ja peloissani. Ulkopuolinen, virhepala, joka ei kuulu tänne. Pitääkö mun vaan luovuttaa?

 

Pelottaa

Kaikki on vaan sumua

Ja mä katson tän sumun keskeltä itkuisin silmin

Minusta tuntuu niin pahalta

Kukaan ei vaan nää sitä

Ei näe minua

Ihan kuin mua ei oliskaan

Minä kuljen eteenpäin

Vaikka en tiedä mihin kulkea

Varjo tarttuu minuun

Minä annan sen pitää musta kiinni

Kaikki on hajoamassa paloiksi

Eikä näitä palasia ole keräämässä kukaan

Kun mä olen yksin

Pelottaa, että pian mua ei enää ole

Pelottaa ihan liikaa

En tiedä enää mitä tehdä, olen niin hukassa.

Mä sain vapautuksen tunnilta tänään ja kun muut olivat tunnilla niin mä menin kauppaan, ostin suklaata ja ahmin melkein koko levyn. Sitten menin metsään oksentamaan sen kaiken pois. Mun oli pakko saada ahmia, pakko saada oksentaa. Mulla oli niin paha olo. Skippasin molemmat kouluruokailut ja kun muut söivät tänään broileripyttipannua ja keittoa niin mä söin kaksi leivänpuoliskaa siinä aikana. Luokkakaveri ihmetteli taas, kun en ollut syömässä. Se sanoi, että ryhmänohjaaja oli käskenyt muistuttaa jos ei käy koulussa syömässä. Mä vaan naurahdin, enkä vastannut mitään. Sanoin meneväni keskustaan. Mä oon niin hukassa, en tiedä mikä ongelma mulla on. Ajattelen kokoajan ruokaa ja odotan hetkeä kun voin syödä. Haluan kokoajan ahmia ja haluan oksentaa kaiken syömäni ruuan. En tiedä mitä tehdä. Kysyi hädissäni lääkäriltä lisääkö uusi tarvittava lääke ruokahalua. Lääkäri sanoi, että kyllä mun pitää muistaa syödä. En tiedä tiesikö se jotain enemmän. Sanoin, että tää nykynen lääke ainakin lisää ruokahalua. Lääkäri vaan sanoi, ettei pitäisi lisätä. Mutta mulla ainakin lisää. En pysty ajatella muuta kuin ruokaa. Mua pelottaa, onko kaikki mennyt jo liian pitkälle? Mä en voi lopettaa. Mä tahdon vaan syödä, mutta en uskalla. Mua pelottaa lihoa, mua pelottaa se ihan liikaa. Mä olen niin yksin tässä sumussa. Avauduin sähköpostilla entiselle terapeutille, kerroin kaikesta. Kerroin etten uskalla enää syödä, kerroin miten yksin olen. Saan lähetteen tänne polille, onneksi. En vaan tiedä uskallanko kertoa kellekkään mitään.

Mä olen niin sumussa ja pelkään. Kaikki on hajonnut paloiksi, minun maailmani on ihan raunioina. Mä olen ihan rikki. En jaksaisi kytätä joka syömistäni, en jaksaisi sitä kun en voi enää syödä. En haluaisi kadota ruokailujen ajaksi ja joutua selittelemään kaikille valheita. "Ei ollut nälkä. Mä oon niin pieni ruokanen. En oo tottunu syömään paljoa." Mä en vaan jaksa. Mä en haluaisi enää olla yksin näiden asioiden kanssa. Mä haluaisin tietää mikä mua vaivaa, vai onko tää kaikki ihan normaalia? Hymyilen kämppikselle, kun hän käy huoneessa. Oikeasti haluaisin vaan itkeä, en vaan uskalla. En edes osaa. Minun on liian paha olla. Enkä tiedä miten kauan vielä kestän tätä kaikkea. Kaikki menee kokoajan vaan huonommaksi. Enkä mä tiedä enää mitä tehdä. Mä en edes laihdu, mä en edes osaa sitäkään. Mä en jaksa enää. Mä kulutan viimeiset voimani siihen, että valehtelen kaille. Siihen, että hymyilen vaan. Mä en osaa enää muuta. Milloin minusta tuli tälläinen hirviö? Nyt kun kirjoitin nämä sanat niin kyyneleet saapuvat silmiini. Onneksi olen yksin tässä huoneessa nyt. Kaikki hajoaa, minun elämäni katoaa. Minä häviän pois, enkä enää löydä itseäni. En enää tiedä kuka olen, millainen mun piti olla. En ole siis kukaan. Olen kasa ongelmia, joilla ei ole nimiä. Olen niin hukassa, niin väsynyt, niin yksin. Ja silti annan hymyn näkyä, enkä uskalla sanoa mitään. En mitään, ennen kuin kaikki voimani on käytetty. Kunnes kuolen, koska siihen kaikki vielä johtaa. Jos en tee mitään. En vaan osaa tehdä enää mitään.

Pienen hetken pelkään elämää itseäni enemmän.

Uskaltauduin vaa'alle, eikä se lopuksi ollut niin kauheaa. Ei tarvinnut edes itkeä. Paino 59.6 kg. Luulin painavani reilusti yli 60 kg, koska näytän niin lihavalta. Mun piti tänään paastota, mun piti paastota monta päivää, en vaan osaa. 15 tunnin syömättömyyden jälkeen päätän, että syön. Itken äidille puhelimessa. Minun on niin paha olla. Ei epävakaat voi olla syömättä, kun tunteet muutenkin heittelee rajusti. Päätin, että elän leivillä ja pilteillä ensiviikon. Kyllä sillonkin pitäisi laihtua. Ärsyttävää kun en pysty koskaan mihinkään. Yritin syödä, että tulisi parempi olo, mutta oksensin. Kolme telusikallista pilttiä jäi sisälle ja sekin ahdistaa. Miksen mä opi? Ajattelen ruokaa kokoajan. Odotan iltaa, että saan syödä leipää. Mä kadehdin niitä jotka osaa paastota. Musta vaan ei taida ola siihen. Ei näin fyysisessä koulussa. Pitää vaan yrittää syödä vähän.

Kauhea nälkä. Valehtelin äidille, että olin syönyt, kun soitti. Äiti sanoi siitä miten tärkeää on syödä ja, että sekin vaikuttaa vointiin. Navetalla multa kysyttiin otanko leipää, mutta en ottanut. Vaikka kyllä mä leipää voin syödä. En tiedä kuinka katoan huomenna ruokailun ajaksi, vai menenkö vaan juomaan vettä ja sanon, ettei ole nälkä. Ehkä se toimii päivän tai pari, muttei kyllä koko viikkoa. Mä en jaksa niitä kysymyksiä, kun en käy syömässä. Mutta en mä voi syödä, paino on jo nyt näin paljon. En kestä lihoa enää yhtään. Ensiviikonloppuna pystyn katsoa seuraavan kerran painon ja toivon, että se on laskenut siihen mennessä. Kunpa vaan onnistuisin. Lasken tunteja, mulla on niin nälkä. En enää koskaan yritä paastota. Yritän vaan elää mahdollisimman vähällä syömisellä. Paastosta tulee niin hirveä olo, että haluan vaan kuolla ja itken kokoajan. En mä sitä jaksa ja vielä kun pitäisi opiskella. Kunhan en syö paljoa, kunhan en syö karkkia tai ruokaa. En tiedä onnistunko, mutta yritän taas.

Pienen hetken mä pelkään

Pelkään ruokaa, pelkään elää

Minulle kaikki on tuskaa

Minä kärsin aina kun syön

En silti osaa lopettaa

Mun tavoitteet on jossain tähtien korkeudella

Jossain mun ulottumattomissa

Pelottaa etten koskaan saavuta mitään

Joka ilta taivaalle syttyy tähdet

Joka ilta mulla on uusi mahdollisuus onnistua saavutamaan ne

Ja joka aamu ne katoavat vieden mahdollisuuden

Koska en taaskaan onnistunut

Silti vielä joskus mä lupaan olla niiden tähtien kaltainen

Kaunis ja virheetön

Kaukana muiden ulottumattomissa

Kunpa vaan voimat riittäsivät siihen

Pelottavaa olla näin hukassa.

Ostan suklaapatukan ja oksennan sen puskaan ennen bussin lähtöä. Ostan myös pikkukarkkipussin, joista puolet jätän bussin penkin väliin. Sekin oli liikaa, alkoi ahdistaa. Kotimatkalla mietin oksentamista, lihomista ja paastoa. Jos paastoaisin ensiviikosta 3-5 päivää. Paasto ja navettavuorot, hyvä yhdistelmä. Todella rankka fyysinen työ, eikä muuta kuin kahvia, mehua ja vettä. En tiedä pystynkö siihen. Pystynkö edes skipata kouluaterioita ilman, että joku huomauttaa. Nyt olen täällä yksin oksentamassa ruisleipää ja karkkeja. Ja mua pelottaa, että tää kaikki on mennyt jo liian pitkälle. Mua pelottaa muutenkin olla täällä yksin. Ahmin karkkeja vain, että voisin oksentaa ne pois. Kauhea tarve syödä ja ahmia. En mä vaan osaa syödä enää, se pelottaa. Mutta en osaa olla syömättäkään. Viikonpäästä on pakko katsoa paino, jos paastoaisin ennen sitä. Mun on pakko paastota ennen sitä. Aloitan karkkilakon näiden karkkien oksentamisen jälkeen. Nyt on jo huono olo, kun syönyt tässä samalla liikaa karkkia. En vaan osaa lopettaa ennen kuin kaikki on syöty. Pakko ahmia, ettei huomenna ole enää karkkia. Pakko oksentaa, ettei lihoisi sen jälkeen. Eikä kukaan tiedä mitä teen täällä viikonloppuisin. Ei kukaan voi edes arvata, kun mä kannan todisteet roskapussissa roskikseen. Kohta tulee kolmas oksennuskerta tänään. Enkä mä lopeta, en edes enää osaa. Karkit on syöty ja mä haen roskiksen. Mä olen niin hukassa.

Kun olen yksin jäljelle ei jää mitään hyvää.

Nyt mä olen yksin ja kuolema-ajatukset valtasi heti mielen, samoin syömisvammailu. Kaikki tapahtuu aina, kun oon yksin. Alan etsiä tapoja millä kuolla, alan heittää ruokaa roskiin ja oksentaa. Kuraattori sanoi, että saan soittaa jos tulee jotain. Me yritettiin saada lähetettä polille, mutta mun entinen terapeutti ei vastannu. Erityisopettaja kysyi menenkö syömään ja hymyilen mä sanoin ehkä meneväni. En tietenkään mennyt. Asuntolalla murensin loput riisisuklaista roskiin ja oksensin pullan pieneen huoneen roskikseen. Enkä edes välittänyt kuuliko sitä joku. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaikka viimeksi maanantaina olin oksentanut.

Mä oon vaan jotenkin niin sumussa. Silmät ei enää nää mitään, katse katsoo jokaisen tavaran läpi. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. En lähtenyt kotiin viikonlopuksi, koska en halua syödä paljoa ruokaa. En mitäään lämmintä ainakaan. Kuraattori kyseli vointia ja kysyi lopulta, että enhän tee itselleni mitään viikolopun aikana. Mä hymyilin ja vastasin "en". Tarkoitinko sitä? Kaikki vaan hajoaa paloiksi, kaikki on vaan niin tarkoituksetonta. Mä vaan syön kokoajan ja ajattelen ruokaa. Mä vaan lihon silmissä. Mä en jaksa tätä enää kauaa. Mua pelottaa, etten jaksa. Mä oon vaan niin hukassa, enkä tiedä mitä haluan. Haluanko mä elää vai kuolla? Haluanko mä syödä vai olla syömättä? Mä en tunne enää tätä tyttö. Mä vaan valehtelen kaikille. Hymyilen vaan. Miksi mä edes elän?

Ensiviikoksi saan kämppiksen, mua pelottaa, että joudun kertoa jotain itsestäni. En mä halua, että luokkalainen tietää mun syövän lääkkeitä tai, että oon joskus viillellyt. En mä halua, että se saa tietää mun syömistä tai siitä miksi mulla on vaaka mukana. Vaaka, jolle en uskalla enää astua. En mä halua sen tietävän mitään, en mitään minusta. Haluan pitää kaiken hymyni takana. Kesän tullessa kaikki kuitenkin saavat nähdä mun käsivarret. Siihen asti mä voin olla turvassa. Omassa maailmassani, josta kukaan ei vielä tiedä täällä mitään. Huomenna menen kaupoille kiertelemään ja sunnuntaina ehkä navetalla käymään. En vaan haluaisi olla yksin. "Muistathan syödä, onhan sulla ruokaa illaksi, söitkö sä tänään sitä puuroa, syöthän sä huomenna? Miksi mun isovanhempaa kiinnostaa mun syömiset. Eihän se voi tietää mitään? Ei mun kuuluisi syödä mitään.

Miten tytöstä joka hymyilee voi tuntua pahalta?

Päivät on mennyt nopeasti. Pian talo tyhjenee viikonlopuksi ja mä jään yksin. En tiedä miten kestän yksinäisyyden. Kävin kaupassa. Ostin viikonlopuksi ruokaa (karkkia ja mehua ja vähäkalorista limsaa). Ostin puuroa ja mehukeittoa, mutta jätin ne matkalla tienvarteen. En mä voi syödä niitä. Karkkia mun ei ole koskaan ollut vaikea syödä. Mikä on kyllä harmi. Koululla ei tarjoilla viikonlopuna ruokaa. Mä elän siis leivällä, piltillä ja karjalapiirakoilla. Jos syön edes niitäkään. Haluaisin paastota, koska on tullut taas syötyä, mutta ei siitä taida tulla mitään ellen heitä ruokaa roskiin. Tänään olen syönyt liikaa, vaikka skippasinkin toisen lämpimänaterian taas kerran. Nyt en syö kolmeen päivään lämmintäruokaa, koska ei ole pakko. Ei ole kouluakaan, eikä paineita syödä koska kaverit menee syömään. Mua ahdistaa, koska tunnen lihonneeni. En vaan tiedä sitä varmasti.

Kauppaan mennessä ylitän aina sillan joka vie joen yli. Joka kerta siitä kävellessäni ajattelen hyppäämistä. En vaan voi sille mitään. Mä olen vaan niin epäonnistunut. Nyt saan onneksi pidennetyn viikonlopun syödä vähän. Osaankohan enää edes? Tänään itkin, mulla on niin paha olo. Tuntuu etten sovi joukkoon, tuntuu, että oon ulkopuolinen. Tuntuu etten kuulu tänne. Mä yritän nauraa ja jutella muille, silti mun sisällä on tyhjää. Mun katse on tyhjä, ajatuksetkin. Tunnen vaan kipua, liikaa kipua. Mä huomaan taas ajattelevani kuolemaa, kaikki tuntuu niin raskaalta. Silti mä jaksan hymyillä, silti mä jaksan nauraa. Tänään sain sentään vähän itkeä, sillekkin oli kyllä syynsä. Huomenna voin purkaa itseäni kuraattorille, voin pyytää lähetteen polille. Minuun sattuu, en vaan näytä sitä kenellekkään. Haluaisin vaan pois. Mä oon vaan niin yksinäinen, surullinen, vaikka yritän olla iloinen. En ole oma itseni, en edes tunne itseäni. En muista kuka olen, minkälainen. Ehkä en ole kukaan, en ainakaan haluaisi olla. Kukaan ei tiedä minusta edelleenkään täällä mitään. Olen niile vaan hiukan ujo hymyn takana piilotteleva tyttö. Kaksi opettajaa näki pienen palan musta tänään kun itkin hiukan niiden edessä. Muuten olen pitänyt tuskani piilossa. Jos mun luokkalaiset tietäisivät millainen oikeasti oon, niin ei ne mun kanssa olisi. Pitäisivät ihan outona. Kuka mut muka voisi hyväksyä tälläisenä kun oon? Kyyneleet saapuvat, minä en tiedä miten jaksan. Annan kyyneleiden kadota yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Ja mä valmistaudun yksinäiseen viikonloppuun.

Kipu on löytänyt kotinsa minusta

Vaikka kukaan ei näe sitä

En anna kenenkään nähdä minusta mitään

En kerro kuka oikeasti olen

Hymy on löytänyt paikkansa kasvoiltani

Vaikka minusta ei tunnu siltä

Minusta ei tunnu miltään

Tyhjyys on löytänyt katseeni

Näen vaan hämäriä äärviviivoja

Kuulen puheen, enkä ymmärrä lauseita

Hymyilen vaan, koska muut jo uskovat, että mulla menee hyvin

Enkä tiedä enää kuka olen

Millainen olinkaan

Yksinäisyys on palannut

Vaikka olen yrittänyt olla muiden seurassa

Ja mua pelottaa, että hymy haihtuu

Että joku saa tietää millainen oikeasti olen

Vaikka haluaisin olla oma itseni, niin en voi

Ei kukaan ymmärtäisi, että minusta voi tuntua pahalta

Minullahan näytti olevan kaikki niin hyvin

Haluan vaan sanoa, että kaikki on hyvin.

Mä olen lähdössä koulun jälkeen ovesta, kun kuulen miten luokkakaveri huutaa mun perään. "Etkö sä tuu syömään, sä et syönyt aiemminkaan?" "Ei mulla oo nälkä, mä oon niin pieniruokanen." Mitä sen mun luokkalaisille kuuluu vaikken söisi mitään ja söinhän mä salaattia ja vähän marjakiisseliä ja aamulla pienen annoksen puuroa ja leivän. Valehtelin hymyillen ryhmänohjaajalle, että söin aiemmin ruokaa, kun sanoin ettei ole nyt nälkä. "Huomenna sulla on illallakin nälkä, kun tehdään enemmän." Mä nyökyttelen vaan ja hymyilen. Onhan mulla nytkin nälkä, mutta en vaan syö. Odotan iltaa, että saan syödä leipää. Ajattelen vaan ruokaa. Mä oon ihan väsynyt, vaikka vasta toinen päivä ohitse. Onko musta sittenkään tähän? Haluaisin katsoa painon, mutta se pelottaa. Mun elämä pyörii liikaa syömisten ympärillä. Mä haluaisin olla niin kuin muut. Syödä niin kuin muut. Vai haluanko sittenkään? Se tarkoittaisi lihomista, enkä mä halua sitä. Mielummin kituutan itseäni ja olen yksin tässä huoneessani kuin, että lihoisin. Mä olen niin yksin näiden asioiden kanssa. Kaikki muut on nyt syömässä ja mä oon yksin tässä talossa. Miksi mä en mennyt syömään? On niin helppoa kieltäytyä, lähteä vaan pois. Mä olen niin läskikin, ettei mun pidä syödä. Ei mun ole edes lupaa syödä, ei ainakaan paljoa.

Tämä on niin epäreilua, kun muut saa syödä lihomatta ja minä vaan lihon. Helpompi vaan skipata aterioita. Kun en halua enää oksentaa. Pelkään, että jäisin siitä kiinni ja sitten joutuisin selittelemään. En mä sitä halua. Mä vaan haluaisin olla nii kuin muut. Mä vaan ajattelen mitä voin syödä ja mitä en. Pelkään jatkuvasti, että lihon mehulasillisestakin mitä tänään join. Onko tämä kaikki mennyt jo liian pitkälle? Mä vaan vahdin itseäni, enkä saa opiskeltua, kun jopa salaatti sisällä ahdistaa hieman. Mä olen hukassa, mä olen yksin. Enkä enää osaa lopettaa tätä. Mä olen jo liian syvällä, ettei täältä pysty palaamaan. En tiedä missä olen, en osaa antaa millekkään nimiä. Mä olen vaan eksynyt, eikä kukaan tiedä siitä mitään. Kaikki on pelkkää sumua ja mä vaan jatkan hymyilemistä. Koska senhän mä osaan jo liiankin hyvin. Enkä tiedä enää onko kaikki hyvin. Haluan vaan sanoa, että kaikki on hyvin.

"Sä et ollu syömässä."

Ensimmäinen päivä koulussa meni. Päivä meni hyvin, tutustuin uusiin ihmisiin ja oli ihan kivoja tuntejakin. Söin lämpimänruuan ja löysin itseni asuntolan vessasta oksentamasta. Mua pelotti lihominen niin. Menin syömään vaan siksi, että saisin kavereita. Huomenna en aio mennä. Toisen lämpimänruuan skippasin ja sain heti kuulla luokkakaveriltani siitä, etten ollut syömässä. Mitä se niille kuuluu vaikken söisi mitään. Vaa'an kierrä edelleen kaukaa, vaikka se kummittelee matkalaukussa. Mua pelottaa, että joku alkaa kiinnittää huomiota mun syömisiin. Se luokkalainenkin jo ihmetteli. Mä vaan sanoin, etten ole tottunut syömään kahta kertaa lämmintäruokaa päivässä. Sanoin, ettei ollut nälkä ja mä valehtelin. En halua, että kukan tietää täällä musta mitään. Piilotan viiltelyarvet hupparin hiojen alle suihkun jälkeen, ettei kukaan varmasti nää niitä. Hymähtelen tunnilla ihan tyhmille jutuille, joille kukaan muu ei naura, ettei kukaan vaan epäilisi mitään. Piilotan itseni valtavan paidan alle, ettei kukaan voi arvioida mitä painan. Katson itseäni peilistä ja näen solisluut. Huomaan laihtuneeni, vaan en vieläkään tarpeeksi. Kukaan ei tiedä musta täällä mitään ja niin on parempi. Kuka nyt haluaisi olla tälläisen ongelmakasan kaveri, ei kukaan. Pelottaa, että joku saa tietää. Haluaisin silti jonkun jolle kertoa kaiken. Ehkä pääsen täällä kaupungissa terapiaan.

Kaikki täällä on niin kauniita ja laihoja. Ne voi syödä huoletta kaksi lämmintäateriaa lihomatta. Jos mä sösin ne, niin mä lihoaisin. Ne syö pullaa ja keksejä. Minä jauhan suklaata huoneessani. Minä pelkään kokoajan lihovani. Ahdisti tänään päättää menenkö syömään vai en. Ahdisti jokainen haarukallinen. Jokainen lihapulla lautasella. Enkä mä kestänyt sitä ahdistusta vaan otin riskin jäädä kiinni. En kuitenkaan jäänyt, koska kaikki muut asuntolassa taisivat olla silloin syömässä. Mä olen niin heikko. Mun pitäisi vaan pystyä olemaan syömättä. Mä kadehdin niitä, jotka pystyy paastota vaikka opiskelee. Kyllä mäkin sitten, kun saan oman asunnon. Silloin mun ei ole pakko välttää kuin yksi ruoka päivässä ja se on helppoa. Tunnilla kaikki meni ruuan jälkeen ohi, koska uskoin lihonneeni. Ajattelin vaan ruokaa sisälläni, sitä miten se kertyy muhun. Nälkäisenä kaikki olisi mennyt paremmin perille. Huomaan kehittäneeni jotain mitä edes uusi ympäristö ei voi muuttaa. Jotain mikä on nyt osa mua ja se täytyy hyväksyä. Ja sen kanssa täytyy vaan elää.