Tämä maailma on sumuinen, mutta kaunis.

Mua ei oo ikinä ahistanu ruoka näin paljon, kun nyt. Söin vohveleita isovanhempien luona, enkä voinut edes oksentaa. Matkalla kotiin käväsin vielä vanhempien ja perheen luona. Äiti sanoi, että näytän kummalliselta, isä sanoi, että näytän kalpealta. Isä kysyi onko nälkä, mutta mä sanoin syöneeni vohveleita. Mua ahdisti ne vohvelit mun sisällä niin paljon, yritin ajatella muuta, mutta lopulta en pystynyt ajatella kuin vaan niitä. Tunsin kuinka vohvelit kertyivät minuun, mahaani, isontaen sitä. Näin silmissäni kalorit, näin rasvan joka jäi lautaselle vohvelista. Kotona söin leipää, oli pakko saada oksentaa ahdistus pois. Tulihan ne vohvelitkin sieltä, ainakin osittain, Helpottavaa, ei ahdista enää niin paljoa. Mutta tunnen lihonneeni, tunnen kuinka se kaikki imeytyi muhun. Mä en kestä sitä. En pysty enää syödä, mua ahdistaa ja pelottaa ruoka ihan hirveästi. Onko mulla joku ongelma? Mä juttelin kissalleni, kerroin miten paha olo mulla on jo painoin pääni sen turkkiin. Se on ainut ketä tietää, ketä näkee mun tuskan. Se näkee joka kerta kun oksennan ja tulee lähelle. Se välittää musta, se onkin ainut jonka edessä voin itkeä. Muille mä vaan hymyilen ja esitän, että kaikki on hyvin, vaikka oon ihan palasina sisältä. Vaikka käyn taistelua ruuan kanssa ja se on ilmeisesti jo mennyt aika vakavaksi. Onko jo liian vakavaksi, kun en voi enää edes syödä? Mua pelottaa, mä pelkään elää. Mä pelkään, että taas ahmin ja oksennan, mä pelkään, että lihon. Mä pelkään itseäni, pelkään, että olen tulossa hulluksi. Silti mun on vieläkin helppo hymyillä. "Sä vaan kuihdut ja kuihdut." Sanoi nuoriso-osaston hoitaja kun näki mut kaupassa. Mä vaan hymyilin ja sanoin "Aijaa." Hymyily on niin helppoa ja kaikki uskoo mun valheita. Kuinka kauan mä vielä jaksan?

Aion vielä kokeilla pitää sen kissan. Päästän sen huomenna vapaaksi pihalle, missä se saa kuluttaa energiaa. Pelottaa, jos se ei tule takaisin. Tää on mun ainoa keino tai joudun luopua siitä. Mä en halua luopua mun ainoasta tuestani, ainoasta joka välittää ja joka näkee millaista mun elämä nykyään on. Ainut, joka näkee tuskan mun sisällä ja joka ei tuomitse mua tälläisenä. Muut varmaan tuomitsisi, en siis kerro kenellekkään. Mä olen mielummin yksin tässä tuskassa, vaikka se sattuu, vaikka muhun sattuu niin paljon ettei sille ole olemassa edes sanoja. En osaa kertoa kuinka paljon sattuu, koska sattuu ihan liikaa. Kissa on ainut joka pitää mut vielä hengissä ja jos mä siitä luovun niin varmasti mun elämänikin loppuu siihen. Mä en kestä ihan yksin. Mä en tiedä enää mitä tehdä, mä olen niin hukassa, niin sumussa. En löydä enää ulospääsyä, ei sitä ole. 

Tämä maailma on sumuinen, mutta kaunis. Minä en tahdo täältä pois. En löydä enää sitä joka joskus olin. En löydä sitä, joka osasi syödä. Nyt olen vain valetta, valehteleva tyttö. Tyttö, joka ei osaa syödä. Tyttö, joka vihaa itseään. Olen tyttö ei kukaan. Tyttö, joka hävisi, eikä löytänyt enää takaisin. Ja mä olen yksin, eikä kukaan tiedä minusta mitään. Enkä uskalla myöntää itselleni, että olisin ongelmainen. Kiellän kaiken. Minähän olen vain hukassa ja voin palata koska tahansa. 

Niin mä tahdon uskoa, 

niin mä tahdon uskoa...