Kadotan itseni hiljalleen pois.

Syön, oksennan, syön, oksennan. Ahmin siinä sivussa karkkia. Käden rystyset melkein verillä oksentamisesta. Mikä muhun on mennyt? Treenaan kun hullu, joka päivä salilla. Paino junnaa, koska oksentelen. Huomenna sen on pakko alkaa luvulla 58, ihan pakko. Mutta ei varmaan ala, kun olen oksennellut tänäänkin. Minun elämäni on pelkkää syömistä ja liikkumista. Eilen olin kaverin kanssa lenkillä ja tuntui, että pyörryn. Johtuiko se infrapunasaunasta? Mä olen ihan sekaisin. Mulla avautuisi ehkä opiskelupaikka, mutta en varmaan uskalla jättää tätä maailmaa. En haluaisi hylätä salia ja vähistä syömistä. Juuri kun olen päässyt vauhtiin. Mä olen jo kadottanut itseni, niin miksipä en menisi vaan kokoajan syvemmälle? Mitä väliä millään on enää? Mitä väliä on mun tuskalla enää? Kärsi, kärsi lisää, niin on hyvä. S-kokoeinen toppi on mulle liian iso, mutta xs on liian pieni. Mä olen virhepalanen, jolla ei ole tarkoitusta. Mun pitäisi laihtua, mutta en mä laihdu. Mun pitäisi olla kaunis, mutta mä en ole. En ole vielä valmis hylkäämään tätä, en varmaan milloinkaan. Tahdon kuiduttaa itseni hiljalleen pois, kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. 

Tekee kokoajan mieli ruokaa, mä en osaa tätä enää. Huomenna yritän olla syömättä ja oksentamatta. Ei varmaan onnistu, mutta yritän. Mä olen jo laihtunut paljon, mutta en vieläkään tarpeeksi. Olenko liian sairas, jos haluan olla vähän kevyempi? Hieman pienempi, yhdeksän kiloa. Onko se liikaa? Olisi niin ihana painaa lähemmäs 50 kiloa, edes se 55 kiloa. Jos vaan voisin olla laiha, jos vaan voisin, niin olisin varmasti onnellinen tai ainakin onnellisempi. Nyt olen onneton, hullu, sekaisin. Ei mulla mitään ongelmia ole, ei näin läskillä voi olla edes. Isä sanoi silloin, että syömishäiriöt on vaan kuvitelmaa, teeskentelyä, huomionhakuisuutta. Minä olen vain laihduttaja, en ongelmainen. Tänään vielä lenkille, pakko kuluttaa, pakko laihtua. En kestä olla tälläinen. Vaikka 400 kaloria lenkillä pois. Mä tahdon lisää miinuskaloreita, lisää ja lisää. Ja ennenkaikkea tahdon vaan laihtua. Pelottaa, että lihon, vaikka en söisi mitään. Koska tiedän, että kun syön vähän, niin sitten syön vaan lisää ja lisää ja lopulta oksennan kaiken pois. Minua itkettää, mä tahdon vaan pois. Kauas pois, enkä tahtoisi enää sieltä palata. Tahdon jonnekkin missä on turvallista, jonnekkin karkuun. Jonnekkin missä saa kadottaa itsensä lopulta kokonaan. Mä hymyilen, minähän olen jo siellä. Hymyilen kaikille, ettei kukaan vaan voisi arvata mitään. Vaikka oikeasti olen onneton ja itsevihan täyttämä. Kukaan ei vaan tiedä sitä, kukaan ei tiedä mitään.

Mä tahdon sinne missä ei satu

Maailmaan, jossa olen turvassa

Eikä kukaan nää tytön kyyneliä

Niitähän ei olekkaan

On vaan hymyä ja kauniita ajatuksia

On vaan tuskaa, jonka koitat piilottaa

Minä pelkään tuota maailmaa, mutta myös rakastan

Minä pelkään, että kasvan, vaikka en söisi mitään

Olen hukannut itseni täydellisyyden varjoihin

Niissä varjoissa mä elän ja leikin kuolevani

Varjot juoksevat kilpaa mun kanssa ja mä häviän aina

En pääse maaliin asti, vaikka jo näen sen

Näen kauneuden

Se on silti liian kaukana, vieläkin

Mä annoin jo itseni tän vietäväksi

Mä annoin jo elämäni tuskalle

Mutta olen siitä iloinen

En kadu, että lähdin tähän peliin mukaan

Ja mä hymyilen, koska tiedän saavuttavani vielä jotain hyvää