Valehtelin taas äidille, että olin syönyt kotona makaroonia ja tonnikalaa. Se uskoi sen, mutta pyysi silti syömään. Mä osasin kieltäytyä, vaikka oli nälkä. Otin leivän, että jaksaisin uida, kun olimme menossa rannalle. Mä vaan valehtelen, ettei tarvisi syödä. Karkkia olen kyllä syönyt, valitettavasti. Eiliset pitsan loput heitin roskiin. Mä olen hirviö. Hirviö, joka vaan lihoo. Ensiviikolla aloitan jonkun kunnon dietin ja syön vähemmän. Nyt olen syönyt kyllä ihan liikaa, ainakin herkkuja. Mua ahdistaa tää lihominen. Miten mä vaan voin lihoa kokoajan? Vahdin jopa kissani syömisiä. Haluan kontrolloida sitäkin. Hain sen pois ruokakupilta. En halua, että se lihoo. Mä olen ihan sekasin. Haluaisin itkeä, en vaan osaa. Mä haluan olla yksin, mutta en halua kuitenkaan. Katson mun kissaa kun se kävelee, voi kun se on lihava. Katson sitä kun se makaa, hyi se on lihava. Katson itseäni peilistä, hyi mä oon niin lihava. Kaikki näyttää lihavalta, koko maailma. Ensiviikolla mun on pakko alottaa herkkulakko ja syödä muutenkin tosi vähän. Aina siirrän sitäkin viikkoa, en osaa aloittaa. Nyt huvittaisi lähteä juomaan, on niin surkea olo. Ei mulla ole tuolla jääkaapissa kun kaksi siideriä. Huomenna en kyllä mene vaa'alle. Tänään se oli jo virhe. Ensiviikolla laihdun, mä lupaan sen. Mun on pakko. En halua olla tälläinen ikuisesti. Syön kaikki mun ruuat viikonloppuna, ettei jää mitään mitä syödä ensiviikolla. Tai syön ainakin suurimman osan. Kaveri toi eilen limppua, sen voin säästää. Siinä oli vähän kaloreita. Mä en kestä tätä tarkkailua, se satuttaa mua. Mutta mä jatkan, en osaa enää kai lopettaa, enkä halua. Muhun sattuu niin paljon, mä oon niin yksin näitten asioiden kanssa. Mä en jaksa enää kauaa. Eikä kukaan nää tän hymyn taakse miten muhun sattuu. Mä osaan vaan enää hymyillä, eikä kukaan tiedä mitään. Ajattelen pitkästä aikaa junia, kun lääkkeitä en enää mistään saa ilman reseptejä. Ne ei anna mulle enää reseptejä, ne on kaikki mun äidillä. Mä olen niin loppu, niin turha, niin yksinäinen. Miksi jäisin tänne enää?
Salatut kyyneleeni tulvivat poskilleni
En ole tuntenut niitä pitkään aikaan
Kipu pääsee vihdoin ulos
Tunnen nuo pisarat kasvoillani
Tunnen kivun, joka hiljalleen haihtuu, mutta joka palaa aina takaisin
Mä olen yksin
Ja kun nyt luen tätä tekstiä, mä alan itkeä
En voi estää kyyneleitä
Mun on niin paha olla
Kukaan ei vaan näe sitä
Ei kukaan voi epäillä hymyilevää tyttöä
Ei kukaan tajua kysyä "onko kaikki hyvin"
Kaikenhan piti olla hyvin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti