Kukaan ei tiedä musta mitään, ei enää.

Kello on liian iso käsivarteen, nominationista pitäisi ottaa pala pois. Olenko mä tosiaan laihtunut niin? Mä en huomaa mitään. Mä näen edelleen itseni läskinä ja sitähän mä olenkin. Katottiin elokuvaa perheen kanssa, mutta kotiin päästyäni oksensin ne karkit pois. Kun katson itseäni kaukaa peilistä olen melkein siedettävä, mutta heti kun astun lähemmäksi mua alkaa oksettaa. Näytän hirveältä. Mä olen treenannut paljon ja se onneksi alkaa jo vähän näkyä. Maha on pienempi, mutta ei tarpeeksi pieni. Huomenna aloitan taas vähän syömisen. Ei karkkia. Irtokarkit alennuksessa on pahin mitä voi olla, kun ostan niitä aina. Mun pelastus on, ettei ne ole nyt taas pitkään aikaan. Huomenna aion elää kahvilla, vedellä ja belvitoilla. Se olisikin hyvä dietti. Katotaan kauanko pystyn sitä jatkamaan. Painon on paras alkaa pudota. Se on ollut jo kaksi päivää 59.2 kg. Mä haluan jo painon 58 puolelle. Ei sinne ole pitkä matka, silti se on vaikeaa. Silti mä en meinaa onnistua. Rystyset aukes tänään kun oksensin. Onneksi vanhemmat ei huomannut mitään, kun kävin kotona. Ne huomaa vaan miten iloinen mä olen. Ne luulee, että mulle on sattunut jotain hyvää. Vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Ne varmaan ajattelee, että mulla menee hyvin. Ne on onnellisia mun puolesta. Kävin kotona syömässä tänään ruokaa, ettei ne aavistaisi mitään. Mutta tietysti oksensin sen ruuan heti kotona pois. En mä voi pitää mitään mun sisällä, mun on pakko laihtua.

Haluaisin nähdä sen pojan taas. Mä kaipaan seuraa. Mä en haluan olla yksin, mutta kuitenkin haluan ettei kukaan tiedä mitään. Sillä pojalla on kokoajan kiireitä, kaikenlaisia töitä. Ei se ehdi tavata. Mutta ei sekään tiedä musta mitään. Se näkee vaan mun kuoren, eikä osaa aavistaa. Varmaan lähtisi jos tietäisi, kaikki lähtisi jos tietäisi. Ei ketään voisi tälläistä kestää. Miten minä kestän? En tiedä... Olen ihan sumussa, eilenkin itkin terapeutille. En tiedä enää mihin kulkea, en näe enää eteeni yhtään. En tiedä kuka olen. Välillä haluaisin lopettaa tän kaiken syömispelleilyn, mutta sitten taas en. Haluan vaan niin paljon kelvata jollekkin, haluan olla rakastettu ja hyväksytty omana itsenäni. Haluan katsoa peiliin ja nähdä kauniin tytön. Haluan nähdä tuskattomat kasvot. Nyt olen rumuuden ja tuskan peittämä, en enää oma itseni. Elän maailmassa, jota ei pitäisi edes olla. Joka on niin salaista ja haurasta, ettei sinne pääse kukaan muu. En vaan tahtoisi enää olla yksin, mutta en ole ansainnut ketään. Ei ketään muu ansaitse tälläistä tuskaa, kuin vaan minä. Minä ansaitsen tämän kaiken ja tää on mua varten. En uskalla nukahtaa, koska pelkään huomista vaa'an numeroa. Mä olen ansainnut lihomisenkin, vaikka pelkään sitä yli kaiken. Milloin minusta tuli tälläinen, tälläinen joka ei koskaan riitä? En itselleni, enkä kellekkään muulle. Mä tahtoisin vaan jakaa tän tuskan, muhun sattuu niin paljon. Mutta en halua kellekkään muulle tuskaa, en halua apua. Mä haluan vaan olla täydellinen, mä haluan vaan kelvata, mä haluan vaan olla onnellinen.