Jos vain voisin onnistua, olisin edes jotain.

Mä en osaa lopettaa tätä oksentamista ja ennen kaikkea en osaa lopettaa syömistä. Melkein mikään ruoka ei tunnu enää sallittavalta sisälläni. Ei varsinkaan se pitsan puolikas. Toinen puoli odottaa mua jääkaapissa vielä ja sinne se jää, niin mä toivon. En uskaltanut aamulla mennä vaa'alle, koska olen varmaan lihonut siitä kakusta, jonka kuitenkin oksennin ja jäätelöstä. En vain uskaltanut. Sinne meni taas 6,50 e rahaa hukkaan vessanpöntöstä alas. Vanhempien rahojakin vielä. Tää on niin väärin, tää maailma on väärin, mutta jatkan sitä silti. Hampaita alkoi vihloa, kohta mulla on tosi huonot hampaat. Mutta miksi syöt, miksi et vaan lopeta? Katson mun valtavaa kehoa, katson sitä kaikkea mitä mussa on. Se on liikaa, sen katsominenkin ja koskeminen on vielä pahempaa. Voi kuinka kaipaan mun alipainoista kehoani, sitä kun luut näkyy. Mä en vaan ole tarpeeksi vahva päästäkseni sinne asti. Mä olen liian heikko, helposti sortuva. 

Olo on surullinen siitä, että taas söin ja siitä, että taas oksensin, siitä, että musta ei ole mihinkään. Miksi en vaan osaa kieltäytyä koskaan? Olisin voinut sanoa siskolle, etten tule syömään niin kaikelta olisi taas vältytty. En vaan taaskaan osannut, kun ruoka on niin hyvää. Hitto mä vihaan, vihaan, vihaan, vihaan ruokaa! Miksi se pilaa mun elämän? Välillä haluaisin olla niin kuin ennen, kun ei tarvinnut laskea kaloreita. Mutta en mä halua lihota. Lihonko mä jos syön ja oksennan? Pelottaa, että nyt lihoin siitä pitsasta. Pelottaa ihan liikaa. Pelkään itseäni, kun musta on tullut tälläinen hirviö, jolla ei ole elämää. Onko tää muka elämää, kun joutuu pelkäämään jokaista suupalaa? Kun joutuu pelkäämään vaa'an numeroa aamuisin? Kun joutuu halailemaan pönttöä, vain ettei lihoisi ja, että tulisi muka parempi olo? Ei tästä tulee vaan pahempi olo, kun en edes onnistu. Onnistusinkin, olisinkin laiha. Mä en kestä tätä elämää. Pian kaveri tulee ja pitää jaksaa hymyillä, mutta entä jos en jaksa. Heikottaa, mutta en varmasti syö! Mä en tahdo elää enää tätä elämää, mutta elän silti. Onko tässä mitään järkeä?

En jaksa

En pysty

En ole koskaan tarpeeksi

En itselleni, enkä kellekkään muulle

Jos vain voisin onnistua, niin olisin edes jotain

Minulla olisi edes jokin tarkoitus

Voisin olla onnellinen

Vai voisinko?