Kukaan ei saa tietää, että valehtelen.

Valehtelu tulee nykyään ihan itsestään. Sanat "söin jo" tulee heti, jos vanhemmat pyytää kotiin syömään. Ja ne uskoo kaiken sen. Kahvilla ja vedellä menty tää päivä muuten mutta sorruin syömään mansikkaremmejä, jotka oksensin kuitenkin, koska alkoi ahdistaa. Mä vaan tarvitsin niitä, mä tarvitsin ruokaa. En mä oikeasti ruokaa tarvi. Söin vaan samalla kun katoin tv:tä niin, kun aina. Tänään vatsalihastreeniä salilla takana. Huomenna sitä rasittavaa terapiaa, niin ei pääse edes salille, ehkä illalla sen jälkeen, jos jaksan lähteä. Pitkästä aikaa tunnen solisluut hyvin, en vielä näe niitä kunnolla. Mä olen vielä liian läski. Huomenna jatketaan samaa kahvipaastoa, että laihtuisin. En kyllä uskalla vieläkää katsoa mitä painan. En halua vielä lisää itseinhoa. Sitä on jo muutenkin tarpeeksi. Kaikki muut meni tänään kouluun ja mä jäin vaan ikuiselle lomalleni. En mä vaivaudu katsomaan edes opiskelupaikkaa, kun siellä pitäisi kuitenkin syödä, enkä jaksa muutenkaan. Mä tahdon vaan olla yksin. Mä en jaksa mitään, mua ei huvita mikään. Mua pelottaa edelleen, että joku saa tietää mun oikean tilanteen. Että joku saa tietää tän kaiken. Entä jos joku vie tän multa pois? Eihän kukaan voi viedä, jos kukaan ei saa tietää? Pidän huolen, ettei saa tietää. Enhän mä ole edes laihtunut niin, että siitä pitäisi olla huolissaan. Ei musta pidä olla huolissaan. Mä kyllä pärjään. Aina olen pärjännyt, koska on ollut pakko. Multahan odotetaan sitä, että pärjään aina. Ei apua saa edes pyytää, enkä edes tarvitse. Yksin on parempi. Ja kukaan ei saa tietää.