Ei mua voi kukaan tästä maailmasta erottaa.

Oli isäni synttärit. Mä lähdin kotiin vanhempien luo kakkukahveille. Kyllä, sanon sitä paikkaa vieläkin kodiksi, tää oma koti ei tunnu vieläkään kodilta. Täällä on liikaa pahaa oloa, syömisten tarkkailua, oksentamista, rahan tuhlausta, yksinäisyyttä. Otin kakkua palasen ja sitten vielä toisenkin palasen, koska oli niin hyvää. Ei se heti alkanut ahdistaa, mutta sitten tiesin, että mun täytyy lähteä kaupungille tapaamaan parasta ystävää. Sain ajatuksen, että käyn oksentamassa sen syömäni kakun metsään ja niinhän siinä taas kävi. Olin jo päivälläkin oksentanut. Mikä mua vaivaa oikeasti? Miksi tää käy aina kun oon yksin? Mä en osaa olla yksin tai alan tähän vammailuun heti. Olenko epäreilu, kun oksennan syntymäpäiväkakkua? Mä en vaan kestänyt, mä en kestä enää mitään ruokaa. En edes sitä rahkaa kestänyt. Mä oon ihan sekasin. Halusin niin kertoa parhaalle ystävälleni tästä kaikesta, mutta en uskaltanut. Ei me tälläisiä asioita puhuta. Mitähän sekin ajattelisi, jos tietäisi, että ennen kun nähtiin niin mä oksensin. Mitä jos se oikeasti tietäisi tästä kaikesta? Sanoisinko se, että mun pitäisi hakea apua? Se opiskelee kuitenkin sairaanhoitajaksi. Ei, en mä uskalla kertoa. Ei tää ole mikään ongelma vielä, mä oon vaan vähän sekasin, ei muuta. 

Oli kuitenkin kiva nähdä ystävää. Puhuttiin voimisteluajoista ja siitä miten epäreiluja meitä kohtaan oltiin. Me ollaan oltu kavereita siitä lähtien. Parhaita ystäviä lukiosta lähtien. En silti voi kertoa kaikkea. Haluan toisaalta kertoa, mutta taas toisaalta pitää kaiken salassa. Mutta tää on vaan niin yksinäistä, kun ei voi puhua kenellekkään. Mutta mua pelottaa ihmisten reaktiot ja se, että joku estää mua jatkamasta. Kuka oikeasti tälläistä voisi hyväksyä? En usko, että kukaan. Miksi mun elämästä tuli tälläistä? Miksi ne vanhan ystävän sanat satutti mua liikaa? Miksi aloin käyttäytyä näin? Miksen vaan olisi voinut olla aina laiha? Masennus tuhosi mut, kaikki lääkkeet, osaston ruokamäärät. Musta tuli tälläinen, jota kukaan ei halua, jota kukaan ei ymmärrä. Nytkin se yksi poika perui tapaamisen. Kuka muka tälläisen ihmisen haluaisi nähdä? Ei kukaan, mä tiedän sen. 

Tämä elämä pelottaa

Mutta sä tiedät, ettei kukaan voi mua siitä erottaa

Ei kukaan voi vetää mun kättä sen kädestä pois

Kaikki hienompaa kuitenkin täällä ois

Kun ei enää edes tunne itseään, 

Kun on kadottanut kaiken mikä oli ennen tärkeää

Joten mene pois, niin mä jään

Tähän kurjanhienoon elämään

Enkä nää pian enää valoa

En uuden aamun kajoa

Sulkien silmät kaikelta, mikä nyt tuntuu pahalta

Tää elämä ei tunnu enää samalta

Kun yksinäisyys kietoutuu muhun ja vie mut pois

Ja toive salainen: "kunpa kukaan ei mua estää vois"

Kunpa kaikki menisivät vaan hiljalleen pois