Haamut menneisyydestä palaa tännekkin.

Olen nyt täällä koululla asuntolassa ihan yksin. Olen syönyt niin kuin normaalit ihmiset ja se ahdistaa. Mua ahdistaa olla yksin, mua pelottaa huominen. Entä jos mä jään yksin. Huomenna on ruoka kaheltatoista, mutta en aio syödä. Aamupalaa ei ole, eikä se haittaa. En mä aio syödä. Nyt on helpompaa, kukaan ei vahdi mun syömisiä. Von kadota ruokailujen ajaksi aina jonnekkin. Haluan ainakin testata huomisen miten jaksaa jos ei syö. Nyt karkkipuss vierelläni ja huomenna aion yrittää olla syömättä. Olenko hullu? Pitkää 8 tunnin päivää, eikä yhtään ruokaa. En mä vaan halua syödä. Vanhemmat näki, että otin vaa'an mukaan ja ne ihmetteli. Mua hävetti, enkä selitellyt mitään vaan nauroin itekkin. En aio katsoa huomenna painoa, koska on tullut syötyä liikaa. Silti on kokoajan nälkä, mä en kestä. Mun keho haluaa, että lihon. Aliravitsemus on silti paljon kauniimpaa. On kaunista kun on kevyt olo, silmissä vähän sumenee ja tuntee kun rasvaa kehosta lähtee. Ainut vika on, että on vihainen. Enkä mä ainakaan meinaa osata hallita mun vihaa, vaan huudan kaikille. En tiedä oliko tämä koulu oikea ratkaisu, mutta täällä mä nyt oon. Ja mä aion opiskella ja laihtua. En tiedä onko ne hyvä yhdistelmä, mutta aion silti. Mua pelotaa vaan, että jokin menee pieleen. Mua pelottaa, että mun syömättömyyteen puututaan. Söisin vähän jos osaisin, mutta en vaan osaa. Taas se tuli huomattua. Aina kun lämpimästäruuasta on kyse niin otan liikaa. Liian pienet annoksetkin herättää liikaa huomiota. Entä sitten lehmien taputtelu ruokatunnilla? Kun ei vaan osaa syödä ilman syyllisyyttä. Enkä voi täällä edes oksentaa (yhteiset vessat). Mua pelottaa, että en jaksa. Huomenna  klo. 10 ryhmänohjaajan puheille. Siihen asti mulla on aikaa tutustua. Ehkä lähde ulos taputtelemaan lehmiä, jos ne on vielä pihalla.

Mä olen uuden elämän alussa

Mutta haamut menneisyydestä palaa

Ne tahtoo viedä mut mukaan

Ja mä en tahdo taistella vastaan

Mä tahdon niiden antaa voittaa

Mua pelottaa

Se mikä ennen oli salaista, ei välttämättä ole pian

Teen kaikkeni, että tää pysyy salassa

Minun kaunis maailmani

Pelkään, että menetän sen

Niin ei saa käydä

Mä pidän huolen siitä

Sä selviit mistä vaan.

28.8.14

Minun on niin kylmä. Sain juuri oksennettua leivän minkä söin. Istun villapaita päällä viltin alla ja silti on kylmä. Mä tiedän, mutta mä en syö, en halua syödä tai edes osaa. Näin juuri terapeuttia, hän sanoi, että kannustaa mua kokeilemaan sitä koulua. Lopussa terapeutti itki ja antoi mulle polin osotteen ja sanoi, että voin lähettää kortin sieltä koulusta. Me oltiin tavattu 4 vuoden ajan ja tää oli viimenen kerta. Terapeutti sanoi, että oon mahdoton sissi, että selviydyn vaikka mistä. Mäkin aloin itkeä. Muta lähetän varmasti kortin. Tulee ikävä häntä, tulee myös ikävä toista terapeuttia. Tulee ikävä tätä kaupunkia, perhettä, parasta ystävää. Mutta mä lähden ja kaikki uskoo, että mä pärjään. Halasin vaan terapeuttia kun lähdin ja sanoin, että moikataan kun nähdään. Hän antoi mule mukaan mun tekemän positiivisuuslapun isestäni. Mä sanoin, että laitan sen seinälle. Mä olen vahva, mä voin selvitä mistä vaan.

29.8.14

Paino 58.6 kg. Pian paino on vähiten laihdutamisen aikana. Mä tosiaa taidan onnistua. Kouluun lähden sunnuntaina. Pelotta, saan kämppiksen. Miten mä voin oksentaa siellä? Ehkä mä oon vaan syömättä. Ahdistaa, jos lihon. En mä halua lihota. En voi edes kertoa siellä koululla mun syömisvammailusta. Pitää vaan leikkiä, ettei niitä ole. Pitää vaan olla vahva ja kieltäytyä ruuasta. Terapeutti sanoi, etten jaksa jos en syö. Mutta mä en välitä, kunhan laihdun. Pakkaan vaa'an laukun pohjalle ja vaatteita päälle. Pakko mun on saada tietää mun paino joka päivä. Pakko mun onnistua. Mä en jaksa enää epäonnistua.

Hypin trampoliinilla, vaikka olen kipeä. Pakko kuluttaa, vaikka en ole syönyt kuin muutaman karkin. Avaan vanhempien luona jääkaapin ja mietin mitä voisin syödä. En syö silti mitään. Unelmoin pitsasta.

0:01

En tahdo nukkua. Kaveri on yökylässä ja yrittää jo nukkua. Mua pelotaa sununtainen lähtö koululle. Ehkä perun kaiken, ehkä en menekkään. En tiedä mitä tehdä. Mä haluan vaan täältä pois. Tämä päivä eletty leivällä, karkilla ja pullalla mutta huomenna on pakko tehdä kaverile ruokaa. En mä halua syödä, enkä edes osaa. En ole voinut edes mennä salille, kun oon ollu kipeä, joten varmaan lihonut. Mä en kestä enää, mä haluaisin vaan kertoa kaverille miten paha olo on. Ehkä mä lähden vielä yökävelylle itkemään, kun en voi täällä itkeä. Kuumeisena yöhön kävelemään ja aamulla salille viimestä kertaa tässä kaupungissa. En mä voi luovuttaa, en vielä.

Klo. 0:34 ja mä lähden ulos itkemään.

Haluaisin aloittaa alusta ja unohtaa tuskan.

Paasto keskeytyi eiliseen leipomisvimmaan. Olinhan mä vuorokauden syömättä. Salilla en pystynyt ajattelemaan muuta kuin sämpylöitä, mulla oli niin nälkä. Sitten mä leivoin niitä ja söin niistä kaksi pienintä. Yritin oikeen valita pienimmät. Menin silti nälkäisenä nukkumaan, nälkä ei lähtenyt. Muuten en syönyt sinä päivänä mitään. Kupillinen mehukeittoa, kolme kuppia kahvia, funlightia paljon. Tänään yritin taas paastota, mutta suklaa pilasi sen. Mä ahmin ja oksensin. Terapeutti sanoi, että on houlissaan mun oksentelusta, kun sitä on melkein joka päivä. Sanoi, että mun pitäisi kokeilla sietää sitä oloa, mutta en mä sitä taaskaan sietänyt. Mä en vaan osaa paastota, ehkä ei pitäisi enää yrittää. Ostin paljon karkkia nälissäni, mutta osa niistä makaa jo roskiksen pohjalla. Milloin mä opin? Ehkä vaan yritän syödä vähän. - 800 grammaa eilisestä, mutta paino on silti enemmän kuin pitäisi. Illalla saan syödä jotain, ehkä raejuustoa salin jälkeen. Yritän olla syömättä karkkia, vaikka se houkuttelee mua pyödällä. Salille menen 45 minuutiksi. Ensin podypumppia 30 minuuttia ja sitten jalkoja 15 minuuttia. Luulisi laihtuvan huomiseen mennessä, kunhan en sorru herkkuihin. 

Mä olen alkanut nähdä vähän selkeämpänä sitä kouluasiaa. Mulla olisi jo kämppäkin valmiina. Mua pelottaa, mutta mä haluaisin lähteä. Mä haluaisin aloittaa alusta, unohtaa kaiken tuskan ja alkaa elää. En vaan tiedä onko musta siihen. Huomenna keskustelen vielä toisen terapeutin kanssa ja kuuntelen mitä mieltä hän on siitä. Kaikki on tähän mennessä ollu innoissaan ja sanonut, että se ala sopisi mulle. Kaikki on kannustanu lähtemään ja rohkaissu mua. Mä oon kiitollinen siitä. Mä oon saanu itseluottamusta ja koen, että oon ehkä valmis tähän. Pelottaa vaan, että jos se onkin väärä ratkasu, jos en tykkääkkään siitä koulusta. Yksi kaveri sanoi, että pitää vaan ottaa riski ja uskaltaa. Mun täytyy uskaltaa, mun täytyy olla vahva. Terapeutti uskoo, että mä pärjään. Sanoi, että mulla on mennyt niin hyvin. Mun täytyy silti päättää kaikki yksin. Mua pelottaa ihan liikaa, tää olisi suuri muutos. Mä pystyn tähän, mun on pakko pystyä. Huomenna päätän, mä lupaan sen. Mä uskon, että pystyn tähän.

Päätänkö lähteä, kun pelkään kaiken katoavan?

Mua ahdistaa, en tiedä mitä tehdä sen koulun kanssa. Kävin siellä katsomassa, mutta en tiedä menenkö. En tiedä pystynkö mennä. Ehkä musta ei ole siihenkään. Sitten loppuu tämäkin pelleily. Sitten mä joudun syödä kolme kertaa päivässä, kun opistolla on ruoka. Tai sitten mä skippaan kaikki ateriat ja paastoan salaa. Mikä ihana ajatus. Se olisi vaan vaikeampaa siellä. Ehkä hommaan oman kämpän, missä ei tarvi syödä mitään. Se kuulostaa jo paremmalta. Mä en halua tulla tänne sanomaan kuinka olen lihonut, mä en halua katsoa mun kehoani sitten kun syön sen kolme kertaa päivässä. Mä en halua lihoa, vaikka olen varmasti taas lihonut. En vain uskalla katsoa, en uskalla. Huomenna aloitan nestepaaston. Eli kahvia, funlightia ja vettä. Niillä mä pärjään perjantaihin tai lauantaihin asti. Ehkä sitten lauantaina tai sunnuntaina syön, jos kestän siihen asti. Tänään täytyy syödä, että jaksaa. En mä ruokaa kyllä syö, sitä en osaa enää syödä oksentamatta. Mutta jotain pientä ei lämmintä. Se koulu oli ihana paikka. En vaan silti tiedä, en vaan luota itseeni, että onnistuisin jatkamaan tätä kaikkea salassa. Se mua pelottaa eniten, entä jos tää kaikki loppuu? En mä kestä, että tää loppuu. Mutta kyllä mä varmasti osaisin salata kaiken, jos vaan haluasin. En vaan tiedä mitä haluan. Haluaisin uuden alun jossain muualla. Haluaisin paikan, jossa opiskella ja kuntoilla. Mutta mä haluaisin olla myös yksin. Haluaisin nälkiinnyttää itseni, mutta musta ei taida olla siihen. Aion silti taas yrittää. Haluan vaan niin kovasti laihtua, mutta haluaisin myös unohtaa kaiken. Leikkiä, että en olisi koskaan tavannut tätä maailmaa. Mutta en mä voi unohtaa, en mä voi jättää tätä kaikkea. Tästä on tullut niin tärkeää. En voi enää lopettaa. Mä olen niin hukassa itseni kanssa, en tiedä mitä tehdä. Olisi vaan niin helppoa, jos saisi puhua jollekkin. Sanoa mikä oikeasti pelottaa siinä kouluun menossa, mutta tiedän etten voi kertoa. Se pilaisi mun elämän, se pilaisi kaiken, se pilaisi minutkin. Täytyy vaan salata kaikki ja hymyillä ja sen mä osaan jo tosi hyvin. Kyllä koulua käydessäkin pystyy laihduttaa, jos haluaa. Kyllä mä pystyisin välttämään ruokailut, jos vaan pysyn lujana. En vaan silti tiedä ja mua pelottaa. Pelottaa kaikki.

Mä seison yksin tässä vieläkin

Ei ole kukaan mun vierelle eksynyt

Täällä on niin kaunista

Ja mua pelottaa, että mut viedään täältä pois

Että vien itseni jotenkin täältä pois

En mä halua lähteä, en unohtaa

Mutta en jaksaisi enää valehdella

Mutta se on pakko

Pitää jaksaa hymyillä, pitää jaksaa laihduttaa

Pitää olla pärjäävä, vaikka itkettää

Olen sumussa, enkä tiedä mihin kulkea

Olen jo kulkenut pitkään, mutta en yhtään minnekkään

Lopussa päätöksen tekee vain minä

Päätänkö jäädä tähän ihanaan maailmaan

Vai päätänkö riskeerata, että menetän kaiken

Myös itseni

Mä en tiedä

Mä en todellakaan tiedä

Liian suuri unelma täydellisyydestä.

Ahdistaa, mä vaan syön ja syön. Kulutankin salilla, mutta mä en laihdu vaan lihon. Vitun lääke, se lihottaa mut. En uskalla mennä vaa'alle, koska olen vaan syönyt ja oksennellut. Eilen söin ja nälkä ei vaan lähtenyt millään, söin siis lisää. Ja aamulla oli taas nälkä. Söin ja oksensin. Nyt on taas nälkä, mä en jaksa. Mä olen ihan loppu, vetelen viimeisiäni. Huomenna en syö, en varmasti, mutta kuitenkin syön. Mä en kestä olla läski tyttö, mä en kestä itseäni näin. Itseinho on suuri. Mua pelottaa mun paino, mä tiedän, että oon lihonut. Enkä halua merkitä kirjaan painoa, kun mähän oon lihonut. Miksi en vaan osaa laihtua? Näen peilistä läskin tytön, näen sen kaiken ylimääräisen. Näen, että minussa on vieläkin liikaa, ihan liikaa. Pelkään peiliä, en tahdo katsoa epäonnistunutta itseäni. En enää hetkeäkään, olisi parempi kuolla. Mä näin unta yöllä, että lääkäri teki mulle jonkun syömishäiriötestin, mutta heräsin ennen tuloksia. Mä tiedän, että vaan pelleilen ruuan kanssa ja, että voin lopettaa koska vaan. Mä en vaan halua lopettaa, en enää koskaan. Mä haluan jatkaa tätä ikuisesti, en tule kuitenkaan olemaan koskaan tarpeeksi hyvä. Mä olen vaan ikuisesti huono, epäonnistunut ja surkea. Miksi mun pitää kestää tämä kaikki, tämä surkea elämä? Maanantaina menen tutustumaan kouluun, en tiedä menenkö sinne. Menen vaan kuulemaan lisää tietoa ja päätän sitten myöhemmin. Se on toisella paikkakunnalla ja mä katsoin netistä niin sielläkin on kuntosali, jossa on myös ryhmätunteja. Mun pelastus. En tiedä haluanko sinne kuitenkaan. Pelkään, että menetän kaiken. Pelkään, että mun pitää alkaa taas syödä liikaa. En mä halua. Mä haluan vaan laihtua. Eikä kukaan saa viedä pois mun unelmia, ei kukaan.

Minä olen liikaa, mutta liian vähän

Liian hukassa

Olen löytänyt uudenlaisen elämän

Olen kadottanut sen tytön joka olin

Mutta se ei haittaa

Ei haittaa, vaikka itsensä kadottaa

Olen nyt vain joku, ei kukaan

Joku jolla on liian suuri unelma täydellisyydestä

Joku joka ei enää muuta nääkkään

Olen se tyttö joka lähtee salille kuluttamaan miinuskaloreita

Olen se tyttö, joka pelkää lihovansa pienestäkin ruokamäärästä

Olen se tyttö, joka vihaa omaa itseään

Olen vain se tyttö, jolla ei ole nimeä

Joka ei ole enää mitään muuta kuin pelkoa ja valhetta

Mutta olen tyttö, joka on silti onnellinen

Olen tyttö, joka halusi kuolla mutta päätti elää 

Laihtumisen ja kissansa vuoksi

Vaikka elämä on tuskaa, mä en osaa kuin hymyillä

Eikä kukaan nää kuinka mä itken salaa

Kuinka mä kuitenkin toivon kuolevani, vaikka lupasin elää

Hymyn alle kätkeytyy maailma

Maailma, josta kukaan ei vieläkään tiedä mitään

Tämä maailma on sumuinen, mutta kaunis.

Mua ei oo ikinä ahistanu ruoka näin paljon, kun nyt. Söin vohveleita isovanhempien luona, enkä voinut edes oksentaa. Matkalla kotiin käväsin vielä vanhempien ja perheen luona. Äiti sanoi, että näytän kummalliselta, isä sanoi, että näytän kalpealta. Isä kysyi onko nälkä, mutta mä sanoin syöneeni vohveleita. Mua ahdisti ne vohvelit mun sisällä niin paljon, yritin ajatella muuta, mutta lopulta en pystynyt ajatella kuin vaan niitä. Tunsin kuinka vohvelit kertyivät minuun, mahaani, isontaen sitä. Näin silmissäni kalorit, näin rasvan joka jäi lautaselle vohvelista. Kotona söin leipää, oli pakko saada oksentaa ahdistus pois. Tulihan ne vohvelitkin sieltä, ainakin osittain, Helpottavaa, ei ahdista enää niin paljoa. Mutta tunnen lihonneeni, tunnen kuinka se kaikki imeytyi muhun. Mä en kestä sitä. En pysty enää syödä, mua ahdistaa ja pelottaa ruoka ihan hirveästi. Onko mulla joku ongelma? Mä juttelin kissalleni, kerroin miten paha olo mulla on jo painoin pääni sen turkkiin. Se on ainut ketä tietää, ketä näkee mun tuskan. Se näkee joka kerta kun oksennan ja tulee lähelle. Se välittää musta, se onkin ainut jonka edessä voin itkeä. Muille mä vaan hymyilen ja esitän, että kaikki on hyvin, vaikka oon ihan palasina sisältä. Vaikka käyn taistelua ruuan kanssa ja se on ilmeisesti jo mennyt aika vakavaksi. Onko jo liian vakavaksi, kun en voi enää edes syödä? Mua pelottaa, mä pelkään elää. Mä pelkään, että taas ahmin ja oksennan, mä pelkään, että lihon. Mä pelkään itseäni, pelkään, että olen tulossa hulluksi. Silti mun on vieläkin helppo hymyillä. "Sä vaan kuihdut ja kuihdut." Sanoi nuoriso-osaston hoitaja kun näki mut kaupassa. Mä vaan hymyilin ja sanoin "Aijaa." Hymyily on niin helppoa ja kaikki uskoo mun valheita. Kuinka kauan mä vielä jaksan?

Aion vielä kokeilla pitää sen kissan. Päästän sen huomenna vapaaksi pihalle, missä se saa kuluttaa energiaa. Pelottaa, jos se ei tule takaisin. Tää on mun ainoa keino tai joudun luopua siitä. Mä en halua luopua mun ainoasta tuestani, ainoasta joka välittää ja joka näkee millaista mun elämä nykyään on. Ainut, joka näkee tuskan mun sisällä ja joka ei tuomitse mua tälläisenä. Muut varmaan tuomitsisi, en siis kerro kenellekkään. Mä olen mielummin yksin tässä tuskassa, vaikka se sattuu, vaikka muhun sattuu niin paljon ettei sille ole olemassa edes sanoja. En osaa kertoa kuinka paljon sattuu, koska sattuu ihan liikaa. Kissa on ainut joka pitää mut vielä hengissä ja jos mä siitä luovun niin varmasti mun elämänikin loppuu siihen. Mä en kestä ihan yksin. Mä en tiedä enää mitä tehdä, mä olen niin hukassa, niin sumussa. En löydä enää ulospääsyä, ei sitä ole. 

Tämä maailma on sumuinen, mutta kaunis. Minä en tahdo täältä pois. En löydä enää sitä joka joskus olin. En löydä sitä, joka osasi syödä. Nyt olen vain valetta, valehteleva tyttö. Tyttö, joka ei osaa syödä. Tyttö, joka vihaa itseään. Olen tyttö ei kukaan. Tyttö, joka hävisi, eikä löytänyt enää takaisin. Ja mä olen yksin, eikä kukaan tiedä minusta mitään. Enkä uskalla myöntää itselleni, että olisin ongelmainen. Kiellän kaiken. Minähän olen vain hukassa ja voin palata koska tahansa. 

Niin mä tahdon uskoa, 

niin mä tahdon uskoa...

Kun joutuu luopumaan, ei tuskaa pysty poistamaan.

Pureskelen suklaata, mutta syljen sen lopulta roskiin. Pakko syödä, pakko, pakko. Haluan ahmia. Mulla on niin paha olo. Joudun luopua kissasta. Itkettää, en kestä enää. En halua enää elää, en päivääkään. Mun elämä on vaan niin turhaa, pelkkää tuskaa. Miksi mun pitää kestää? Pyörryttää oksentamisen jälkeen ja tekee mieli ruokaa. Vielä enemmän, kun olen surullinen. Mä en tahdo luopua kissasta, mutta ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Miten mä kestän yksin? Mä en halua olla yksin. Kyyneleet tulvivat silmiini, kun ajattelen pientä mustaa kissaani. Sen on parempi toisessa kodissa, mutta pelkään, ettei kukaan halua sitä. Puhkean itkuun, mä en halua elää ilman sitä kissaa. Mä en jaksa enää tätä laihdutusta, mutta en uskalla lopettaakkaan. Mä haluan vaan kuolla pois tästä turhasta maailmasta, jossa kukaan ei mua tarvitse. Ajattelen yliannostusta, mutta se ei ole mahdollinen kun ei ole reseptejä itsellä enää. Ajattelen raiteita, mutta mä en uskalla. Muhun sattuu vaan niin paljon, etten tiedä miten kestän tämän kaiken. Onko mun pakko kestää? 

Kun joutuu luopumaan

Ei tuskaa pysty poistamaan

Ei pysty sanoa, että kaikki järjestyy

Oot yksin jälleen ja kaikki hämärtyy

Sun maailmasi hajoaa paloiksi

Pieniksi sirpaleiksi

Kaikki kipu on taas totta, kun sä oot pian poissa

Pian vaan mun muistoissa

Kyyneleitä ei voi mikään estää

Tää kaikki täytyy vaan silti kestää

Muistoilla voit purjehtia taivaanrantaan

Mä aion palasen itsestäni antaa sun mukaan

Kun pian mä olen yksin

Enkä itke kyyneleitä sun turkkias vasten

Olen silti elossa

Tässä samassa tuskassa

Ja mä tiedän, että sulla on kaikki vielä hyvin

Mulla on susta ikävä jo syvin

En tahdo takaisin, kun olen nyt niin onnellinen.

17:15

Painoindeksi 19,9. Hyi hitto! Huomenna kyllä aloitan paaston, vaikka kuinka haluaisin syödä niin en syö. Kahvia ja vettä saa juoda. Kuitenkin syön jotain, joten turhia lupauksia taas. En ole tarpeeksi vahva. Olen yrittänyt syödä vähän, mutta paino ei vaan oikeen tunnu laskevan. Pian menen salille yli tunniksi. Lihaskuntoa ja spinningiä, luulisi laihtuvan. Luin syömishäiriöistä ja olen vakuuttunut, ettei mulla mitään sellaista ole. Vaikka pelkään lihomista, mutta en ole edes tarpeeksi laiha (en vielä). Kyllä mä vielä joskus olen. Salin jälkeen meinaan joka kerta pyörtyä, mutta se tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. Yritän syödä vähän, yritän laihtua, yritän paastoakin. Mä yritän ja yritän, koska en muuta voi. Mä olen lihava, vieläkin. Mutta jos jatkan, niin joskus en enää ole. Ehkä en ole enää loppuvuonna, jos hyvin käy. Mä valehtelin taas, että olin syönyt, niin kuin yleensäkkin. Hymyilin vaan ja sanoin "tonnikalaa", kun kysyttiin ja läpi meni. Ei ne pysty arvaamaan mitään mun hymyilevistä kasvoista, ei ne pysty. Mä luin, että painoindeksin pitäisi olla enintään 17,5 että voi diaknosoida anoreksian. Mulla ei siis ole mitään pelkoa diaknoosista. Mähän olen liian läski siihen. Pian mä näytän kaikille, että olen laiha. Sitten ne saa ihmetellä miten ihmeessä mä onnistuin. Sitten ne pitää mua edes jonain, sitten olen edes jotain.

20:09

Olipas ihana spinning, melkein pyörryttävän ihana. Mä näytin niin isolta siellä, ihan liian isolta. Mä en saisi enää syödä, etten kasva lisää. Musta tuntuu, että mä vaan kokoajan kasvan vaikka numerot vaa'alla tulee hitaasti alas. Nyt tekee mieli karkkia, söin rahkan. Mulla on kauhea nälkä, kohta varmaan taas haen kauapasta jotain hyvää, ahmin ja oksennan. Niin se aina menee. Miksi mä ylipäätään edes haen sieltä mitään, kun mikään ei pysy kuitenkaan sisällä? Olenko mä ongelmainen jo? En mä voi olla, ei musta tunnu siltä. Kaikki on ihan hyvin. Salillakin ajattelin, että kohta joku tulee sanomaan mulle, että syö jotain. Näytin varmaan niin nääntyneeltä, ainakin omasta mielestäni. Mutta ei kukaan sanonut mitään. Hymyilin taas ja sanoin heipat lähtiessäni. Mietin sitä, että entä jos joku aavistaa, etten ole syönyt koko päivänä. Mulla on näitä harhaluloja, kuka sen nyt muka voisi aavistaa. Mä olen ihan sekaisin. 

Aliravitsemus tekee musta väsyneen, mutta samalla iloisen. Mä vaan hymyilen kaikille, mä olen oikeasti onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tästä kaikesta tulee niin hyvä olo. Kirjoitan joka paikkaan kuinka onnellinen olen, mutten kerro syytä. Laihuus tuo onnen, mä uskon niin. Pelkkä laihdutuskin jo on tuonut, mutta entä sitten kun olen täydellinen? Kukaan ei ainakaan vielä ole huomannut, että olen laihtunut. Ei ainakaan kukaan ole sanonut ja vaikka olisi huomannut niin se johtuu kaikkien mielestä varmasti vaan salilla käymisestä. Kaikki on onnellisia kun mä laihdun ja kuihdun pois. Mä olen onnellisin. Pian mun ei tarvi olla edes onnellinen, kun mua ei olekkaan. Mun ei tarvi olla täällä enää kauaa, mä pääsen vielä pois. Kyllä sydän pettää jossain vaiheessa, kyllä nälkään voi kuolla. Ja mä tahdon kuolla täydellisenä. Siihen on vaan vielä matkaa, täytyy vaan kestää tämä pieni hetki. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, niin mä haluan uskoa. Mutta mä olen jo niin syvällä, ettei täältä ole paluuta. Enkä mä tahdo takaisin lihomaan, en tahdo mun vanhaan elämää enää. Kun olen nyt niin onnellinen.

Tuhansina sirpaleina, enkä voi enää lopettaa.

Eilen oksensin verta. Olin jo odottanut tätä päivää. En onnistunut olemaan syömättä, siispä taas kävi näin. Paino junnaa edelleen, mä olen surkea. Mä en koskaan onnistu. Mä olen vaan surulllinen, koska en ole mitään tälläisenä. Laihana olisin sentään jotain, olisin kaunis. Mua oksenttaa mun keho, mä oon niin hirveän näköinen vieläkin. Meinasin kysyä parhaaltaystävätä mitä se tietää syömishäiriöistä, mutta en uskaltanut. Olisin valehdellut, että jollain mun kaverilla on varmaan se. Pelkäsin, että se aavistelisi jotain muhun viittaavaa, mutta eihän mulla ole syömishäiriötä. Tää on kaikki vaan pelleilyä ja voin lopettaa jos haluan, mutta en halua. Haluaisin vaan halata äitiä ja itkeä, näyttää miten paha olo mulla oikeasti on. Mutta en halua huolta, mun on parempi yksin. En vaan jaksa kauaa yksin. Mä olen kaikkien silmissä epäonnistuja, mun ei pitäisi edes elää, koska en onnistu. Miksi on niin vaikeaa laihtua? Mä en ainakaan syö enää paljon mitään. Tyhjiä lupauksia vaan ja sitten löydän taas itseni syömästä. Mun pitää lopettaa syöminen jo, mun pitää oikeasti. Tää kaikki tuntuu pahalta, mutta samalla niin hienolta. Ei tätä voi lopettaa, ei ennen kuin on tavoitteessaan. Mä en vaan jaksa tätä yksinäisyyttä enää. Tahdon jonkun jolle puhua, en vaan uskalla puhua kellekkään. En toisaalta edes halua, että kukaan saa tietää. Kipu tuntuu syvällä minussa, mutta kipu on hyvästä. Kivun ansiosta voin olla vielä joku päivä kaunis. Tarpeeksi kaunis, että kelpaan. Laihuus ja kauneus on mulle sama asia. Tahdon vaan olla mahdollisimman laiha. Mun pitää nyt taas vaan ottaa itteäni niskata kiinni. Kyllä mun täytyy onnistua. Tänään salille, niin kuin joka päivä. Ja mä lupaan, että vaikka mikä ois niin huomenna paino on vihdoin 58 puolella. Vaikka se vaatisi sen, että pyörtyisin tänään salille. Mun on pakko onnistua, pakko, pakko, pakko. En voi enää muutakaan, koska eihän mulla ole enää muuta mikä pitäisi mut vielä elossa.

Tahtoisin särkeä pelin paloiksi

Tuhansiksi sirpaleiksi

En kestä sitä kuvaa, joka mua sieltä katsoo

En kestä niitä katseita enää

En lauseita, en yhtään sanoja

Miksi pitää edes elää

Laihdutus pitää mut hengissä

Jokin tarkoitus olla elossa

Minä elän laihdutusta varten

Elän, koska en vielä ole tarpeeksi

Ehkä vielä joku päivä mä olen kaunis, laiha ja hento

Ehkä vielä joku päivä

Kukaan ei tiedä musta mitään, ei enää.

Kello on liian iso käsivarteen, nominationista pitäisi ottaa pala pois. Olenko mä tosiaan laihtunut niin? Mä en huomaa mitään. Mä näen edelleen itseni läskinä ja sitähän mä olenkin. Katottiin elokuvaa perheen kanssa, mutta kotiin päästyäni oksensin ne karkit pois. Kun katson itseäni kaukaa peilistä olen melkein siedettävä, mutta heti kun astun lähemmäksi mua alkaa oksettaa. Näytän hirveältä. Mä olen treenannut paljon ja se onneksi alkaa jo vähän näkyä. Maha on pienempi, mutta ei tarpeeksi pieni. Huomenna aloitan taas vähän syömisen. Ei karkkia. Irtokarkit alennuksessa on pahin mitä voi olla, kun ostan niitä aina. Mun pelastus on, ettei ne ole nyt taas pitkään aikaan. Huomenna aion elää kahvilla, vedellä ja belvitoilla. Se olisikin hyvä dietti. Katotaan kauanko pystyn sitä jatkamaan. Painon on paras alkaa pudota. Se on ollut jo kaksi päivää 59.2 kg. Mä haluan jo painon 58 puolelle. Ei sinne ole pitkä matka, silti se on vaikeaa. Silti mä en meinaa onnistua. Rystyset aukes tänään kun oksensin. Onneksi vanhemmat ei huomannut mitään, kun kävin kotona. Ne huomaa vaan miten iloinen mä olen. Ne luulee, että mulle on sattunut jotain hyvää. Vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Ne varmaan ajattelee, että mulla menee hyvin. Ne on onnellisia mun puolesta. Kävin kotona syömässä tänään ruokaa, ettei ne aavistaisi mitään. Mutta tietysti oksensin sen ruuan heti kotona pois. En mä voi pitää mitään mun sisällä, mun on pakko laihtua.

Haluaisin nähdä sen pojan taas. Mä kaipaan seuraa. Mä en haluan olla yksin, mutta kuitenkin haluan ettei kukaan tiedä mitään. Sillä pojalla on kokoajan kiireitä, kaikenlaisia töitä. Ei se ehdi tavata. Mutta ei sekään tiedä musta mitään. Se näkee vaan mun kuoren, eikä osaa aavistaa. Varmaan lähtisi jos tietäisi, kaikki lähtisi jos tietäisi. Ei ketään voisi tälläistä kestää. Miten minä kestän? En tiedä... Olen ihan sumussa, eilenkin itkin terapeutille. En tiedä enää mihin kulkea, en näe enää eteeni yhtään. En tiedä kuka olen. Välillä haluaisin lopettaa tän kaiken syömispelleilyn, mutta sitten taas en. Haluan vaan niin paljon kelvata jollekkin, haluan olla rakastettu ja hyväksytty omana itsenäni. Haluan katsoa peiliin ja nähdä kauniin tytön. Haluan nähdä tuskattomat kasvot. Nyt olen rumuuden ja tuskan peittämä, en enää oma itseni. Elän maailmassa, jota ei pitäisi edes olla. Joka on niin salaista ja haurasta, ettei sinne pääse kukaan muu. En vaan tahtoisi enää olla yksin, mutta en ole ansainnut ketään. Ei ketään muu ansaitse tälläistä tuskaa, kuin vaan minä. Minä ansaitsen tämän kaiken ja tää on mua varten. En uskalla nukahtaa, koska pelkään huomista vaa'an numeroa. Mä olen ansainnut lihomisenkin, vaikka pelkään sitä yli kaiken. Milloin minusta tuli tälläinen, tälläinen joka ei koskaan riitä? En itselleni, enkä kellekkään muulle. Mä tahtoisin vaan jakaa tän tuskan, muhun sattuu niin paljon. Mutta en halua kellekkään muulle tuskaa, en halua apua. Mä haluan vaan olla täydellinen, mä haluan vaan kelvata, mä haluan vaan olla onnellinen.

Kadotan itseni hiljalleen pois.

Syön, oksennan, syön, oksennan. Ahmin siinä sivussa karkkia. Käden rystyset melkein verillä oksentamisesta. Mikä muhun on mennyt? Treenaan kun hullu, joka päivä salilla. Paino junnaa, koska oksentelen. Huomenna sen on pakko alkaa luvulla 58, ihan pakko. Mutta ei varmaan ala, kun olen oksennellut tänäänkin. Minun elämäni on pelkkää syömistä ja liikkumista. Eilen olin kaverin kanssa lenkillä ja tuntui, että pyörryn. Johtuiko se infrapunasaunasta? Mä olen ihan sekaisin. Mulla avautuisi ehkä opiskelupaikka, mutta en varmaan uskalla jättää tätä maailmaa. En haluaisi hylätä salia ja vähistä syömistä. Juuri kun olen päässyt vauhtiin. Mä olen jo kadottanut itseni, niin miksipä en menisi vaan kokoajan syvemmälle? Mitä väliä millään on enää? Mitä väliä on mun tuskalla enää? Kärsi, kärsi lisää, niin on hyvä. S-kokoeinen toppi on mulle liian iso, mutta xs on liian pieni. Mä olen virhepalanen, jolla ei ole tarkoitusta. Mun pitäisi laihtua, mutta en mä laihdu. Mun pitäisi olla kaunis, mutta mä en ole. En ole vielä valmis hylkäämään tätä, en varmaan milloinkaan. Tahdon kuiduttaa itseni hiljalleen pois, kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan. 

Tekee kokoajan mieli ruokaa, mä en osaa tätä enää. Huomenna yritän olla syömättä ja oksentamatta. Ei varmaan onnistu, mutta yritän. Mä olen jo laihtunut paljon, mutta en vieläkään tarpeeksi. Olenko liian sairas, jos haluan olla vähän kevyempi? Hieman pienempi, yhdeksän kiloa. Onko se liikaa? Olisi niin ihana painaa lähemmäs 50 kiloa, edes se 55 kiloa. Jos vaan voisin olla laiha, jos vaan voisin, niin olisin varmasti onnellinen tai ainakin onnellisempi. Nyt olen onneton, hullu, sekaisin. Ei mulla mitään ongelmia ole, ei näin läskillä voi olla edes. Isä sanoi silloin, että syömishäiriöt on vaan kuvitelmaa, teeskentelyä, huomionhakuisuutta. Minä olen vain laihduttaja, en ongelmainen. Tänään vielä lenkille, pakko kuluttaa, pakko laihtua. En kestä olla tälläinen. Vaikka 400 kaloria lenkillä pois. Mä tahdon lisää miinuskaloreita, lisää ja lisää. Ja ennenkaikkea tahdon vaan laihtua. Pelottaa, että lihon, vaikka en söisi mitään. Koska tiedän, että kun syön vähän, niin sitten syön vaan lisää ja lisää ja lopulta oksennan kaiken pois. Minua itkettää, mä tahdon vaan pois. Kauas pois, enkä tahtoisi enää sieltä palata. Tahdon jonnekkin missä on turvallista, jonnekkin karkuun. Jonnekkin missä saa kadottaa itsensä lopulta kokonaan. Mä hymyilen, minähän olen jo siellä. Hymyilen kaikille, ettei kukaan vaan voisi arvata mitään. Vaikka oikeasti olen onneton ja itsevihan täyttämä. Kukaan ei vaan tiedä sitä, kukaan ei tiedä mitään.

Mä tahdon sinne missä ei satu

Maailmaan, jossa olen turvassa

Eikä kukaan nää tytön kyyneliä

Niitähän ei olekkaan

On vaan hymyä ja kauniita ajatuksia

On vaan tuskaa, jonka koitat piilottaa

Minä pelkään tuota maailmaa, mutta myös rakastan

Minä pelkään, että kasvan, vaikka en söisi mitään

Olen hukannut itseni täydellisyyden varjoihin

Niissä varjoissa mä elän ja leikin kuolevani

Varjot juoksevat kilpaa mun kanssa ja mä häviän aina

En pääse maaliin asti, vaikka jo näen sen

Näen kauneuden

Se on silti liian kaukana, vieläkin

Mä annoin jo itseni tän vietäväksi

Mä annoin jo elämäni tuskalle

Mutta olen siitä iloinen

En kadu, että lähdin tähän peliin mukaan

Ja mä hymyilen, koska tiedän saavuttavani vielä jotain hyvää

En tahdo epäonnistua, en enää ikinä!

Sydän hakkaa täysiä. Tuntuu, että kuolen. Mitäs ahmit niitä karkkeja. Jatkan oksentamista, vaikka silmissä sumenee ja päässä heittää. Paino aamulla 59.1 kg. Miksei sata grammaa vähemmän? Tänään päätin, että olisin syönyt, en vaan taida enää osata. Jääkaapissa olisi kanasalaatti. En vaan tiedä pystynkö syödä sitä, vaikka ajattelin ja pysyisikö se edes sisällä. Eilen meinasi taju lähteä salilla viimeisellä 15 minuutin tunnilla. Nytkin varmaan meinaa, kun olen oksentanut tänään jo kahdesti. Ahdistavaa, ruoka ahdistaa mua. Mun keho ahdistaa mua. En osaa syödä vähän, niin joudun aina oksentaa. Mulla ei ole tarpeeksi kontrollia syömiseen, ratkaisu on etten siis syö ollenkaan. Miten syöminen voi olla näin vaikeaa? Senhän pitäisi olla yksinkertaista ja helppoa. Monille muille se onkin niin, miksei minulle? Onkohan se anorektinen tyttö tänäänkin salilla. Se on joka kerta ollu. Mä tuijotan sitä aina, se on niin kaunis. se hyppi eilen ihan hullua vauhtia haarahyppyjä. Itse menin varmaan puolet hitaampaa. Mietin miksen minäkin voisi olla yhtä laiha. Ehkä joskus vielä olenkin. 

Väsyttää, päässä heittää ja muutenkin hatara olo, mutta mä meen salille. Varmasti meen. Mä en halua epäonnistua. Salin jälkeen yritän taas syödä jotain. Saa nähdä onnistuuko, vai oksennanko jo kolmannen kerran tänään. Miksi mä oon näin huono epäonnistuja? Mun tekee vaan mieli kokoajan ruokaa. Mä en jaksa itseäni kun oon tällänen. Sali saa onneksi itseinhon hetkeksi katoamaan. Siellä saa onnistua, siellä saa laihtua. Minä lupaan, että vielä joku päivä onnistun. Minä lupaan olla vielä joskus laiha. -4 kiloa jouluun, kyllä mä siihen pystyn. Mä en tahdo epäonnistua, en enää ikinä!

Varmoin askelin kohti täydellisyyttä.

Ruoka ei tosiaankaan sovi mulle. En osaa syödä ilman, että oksennan. Alkaa ahdistaa liikaa. Paino aamulla 59.6 kg. Katsoin, niin viimeksi huhtikuussa painon tämän verran. Huijaan aivojani, huijaan nälkää. Syön ja oksennan. Aivoni luulivat syöneensä ja ne ovat onnelliset. Minä sensijaan en ole. Epäonnistuin taas, kun söin. Minä olen sarja epäonnistumisia, täynnä virheitä. Minussa ei ole muuta, kuin vikaa. Mä mietin huomaako kukaan mua, huomaako kukaan missä olen ja miten mulla menee? Toivon, että kukaan ei huomaisi. Se pieni ääni päässäni on onnellinen, kun pidän tämän kaiken salaisuutena. Munhan piti olla jo iloinen. Mähän oon jo vitosen puolella. En silti ole, mä painan edelleen liikaa. Päätä särkee ja meinaan pyörtyä. Mitäs söit, ihan oikein sulle! Laitan ostamani karjalanpiirakat pakkaseen, etten vaan söisi niitä. Pakkanen on jo ennestään täynnä leipää, jota en halua syödä. Mä en vaan osaa olla syömättä, mutta en osaa syödäkkään. Mitä mä oikeasti teen? Keitän kahvia, se vie nälän pois. Sitten illalla menen salille kuluttamaan oksentamani ruuan, koska siitä jäi kuitenkin jotain mun sisälle. Vaikka sain ulos sappinesteetkin. Silti mulla on tunne, että lihoin. Enkä mä halua lihoa. Mä mietin ruokaa kokoajan, mutta en uskalla ja osaa syödä. Mua pelottaa ruoka, mua pelottaa, että mua pyydetään taas kotiin syömään ja joudun valehtelemaan, että olen muka jo syönyt. Mä olen ihan eksynyt. En tiedä minne mennä, menen siis kohti täydellisyyttä. Salillakin vertaan aina itseäni muihin. Katson kuinka laihoja ne muut on ja kuinka mä tahtoisin olla samanlainen. Ehkä vielä joskus mä oon sellainen, kaunis ja laiha. Sitä ennen en ole mitään. Olen vaan joku joka tavoittelee täydellisyyttä. Olen vain joku, jolla ei ole nimeä. En siis mitään. Mun kädet hapuilee täydellisyyttä, kauneutta, laihuutta. Mä kuiskaan "täältä mä tulen..." "täältä mä tulen..."

Tyttö ei osaa enää syödä

Tyttö pelkää ruokaa

Ruoka, jota ennen rakastit on nyt vain vihollinen

Liian suuri vihollinen, että tahtoisin kohdata sen

Tyttö ei tiedä enää omaa nimeään

Se on eksynyt, eikä tiedä kuin vaan täydellisyyden

Sitä kohti se kävelee varmoin askelin

Ja joka hetki se on lähempänä

Ja tyttö itsestään kauempana

Enemmän eksyksissä

Mutta jotain kaunista on siinä maailmassa

Niin kaunista, ettei sitä voi sanoa ääneen

Siispä mä kuiskaan

Täydellisyys

Sattuu ihan liikaa, mutta mä en lopeta.

Mua masentaa, mua itkettää. Kaikin puolin paska olo... Mä en jaksa enää. Mä en osaa enää syödä ilman, että tunnen syyllisyyttä, ilman, että oksennan. Meinasin soittaa terapeutille ja vaan itkeä. Päässä heittää, ruoka ei pysynyt sisällä vaikka yritin syödä salin jälkeen rahkan. Ei, ei edes se pysynyt. Alkoi ahdistaa ja menin syömään sen suklaapatukan. Ei sitä voinut kestää. Sisällä pysynyt tänään vaan suolakeksi, kahvi ja vesi. Kyllä mä taisin juoda fun lightiakin pari lasillista, ettei maistusi suu oksennukselta. Milloin mä olen oikein kadonnut tähän maailmaan? Ihan huomaamattani. En mä tahdo täältä edes pois, täällä on niin hienoa. Olen miettinyt, että kertoisin jollekkin tästä kaikesta, mutta sitten aina päätänkin olla kertomatta. Tää on vaan niin yksinäistä. Mutta pitäisi kertoa jollekkin, joka ei kerro eteenpäin vanhemmille ja muille, jotka voi asiaan vaikuttaa. Mutta kaikki kertoisi, ei sellaista ihmistä olekkaan. Kaikki vaan huolestuisi, vaikka ei ole mitään huolestuttavaa edes. Mä en vaan jaksaisi olla enää yksin, mutta en kuitenkaan kerro. En pysty, en ainakaan vielä. En mä oikeasti edes halua muuta, kun tukea laihdutukseen, tähän kaikkeen tuskaan. Mä vaan haluaisin, että joku kuuntelisi, muttei estäisi mua. Mä olen varovainen, pelkään edelleen, että joku saa jostain tietää. Pelkään ihan hirveästi. 

Mä tahdon itkeä tän tuskan pois. En vaan taaskaan osaa. Olen epäonnistuja, olen huono, en vaan onnistu. Huomenna mun on pakko nähdä vaa'alla luku, joka alkaa vitosella. Mutta mun on pakko syödä, että tulee parempi olo. Mutta mä en haluaisi, nälkä vaan taas voittaa. Illat ovat pahimpia aikoja, kun tekee mieli ruokaa. Mua pelottaa jo oksentaa naapureiden takia. Pelkään, että joku tulee ovelle koputtamaan ja kysymään jotain. Harhaa vaan, ketä oikeasti edes kiinnostaa. Pitääkö mun oikeasti jaksaa tämä kaikki tuska? Jos vain lopettaisin kaiken ja lihoisin takaisin ne 20 kiloa? En todellakaan lopeta, en halua. En lopeta koskaan. Tämä on jo osa minua. Enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia. Minä olen laihduttaja ja siitä ei pääse mihinkään. Ehkä olen myös hieman sekaisin tai hullu, ainakin välillä tuntuu siltä. Minuun sattuu niin paljon, mutta mä kestän kaiken täydellisyyden takia. Minä kestän tän kaiken kivun, koska on pakko. Koska en tahdo enää olla suuri, en enää päiväkään. Kissa pitäisi viedä ulos, en ole jaksanut viedä moneen päivään. Mä en jaksa enää mitään. Tahdon vaan jäädä kotiin ja käydä salilla. En haluaisi nähdä ketään. Mä tahdon vaan olla rauhassa, mä tahdon vaan kadota. Mä olen niin väsynyt tähän elämään ja vielä enemmän itseeni. Kaikki on sekaisin, mutta ei... Mä en lopeta, en ainakaan vielä.

Palasia tuulessa

Laihoja ja pieniä

Minun palasiani

Eikä kukaan mua korjaa

Koska en anna siihen lupaa

En anna kenenkään tietää kuinka rikki oikeasti olen

Jään yksinäisyyteeni

Jään tähän kylmään maailmaan

Eikä kukaan mua täältä pelasta

Ei kukaan edes tiedä tästä maailmasta

Kukaan ei tiedä minusta

Ei kukaan tiedä miten muhun oikeasti sattuu

Kukaan ei saa tietää, että valehtelen.

Valehtelu tulee nykyään ihan itsestään. Sanat "söin jo" tulee heti, jos vanhemmat pyytää kotiin syömään. Ja ne uskoo kaiken sen. Kahvilla ja vedellä menty tää päivä muuten mutta sorruin syömään mansikkaremmejä, jotka oksensin kuitenkin, koska alkoi ahdistaa. Mä vaan tarvitsin niitä, mä tarvitsin ruokaa. En mä oikeasti ruokaa tarvi. Söin vaan samalla kun katoin tv:tä niin, kun aina. Tänään vatsalihastreeniä salilla takana. Huomenna sitä rasittavaa terapiaa, niin ei pääse edes salille, ehkä illalla sen jälkeen, jos jaksan lähteä. Pitkästä aikaa tunnen solisluut hyvin, en vielä näe niitä kunnolla. Mä olen vielä liian läski. Huomenna jatketaan samaa kahvipaastoa, että laihtuisin. En kyllä uskalla vieläkää katsoa mitä painan. En halua vielä lisää itseinhoa. Sitä on jo muutenkin tarpeeksi. Kaikki muut meni tänään kouluun ja mä jäin vaan ikuiselle lomalleni. En mä vaivaudu katsomaan edes opiskelupaikkaa, kun siellä pitäisi kuitenkin syödä, enkä jaksa muutenkaan. Mä tahdon vaan olla yksin. Mä en jaksa mitään, mua ei huvita mikään. Mua pelottaa edelleen, että joku saa tietää mun oikean tilanteen. Että joku saa tietää tän kaiken. Entä jos joku vie tän multa pois? Eihän kukaan voi viedä, jos kukaan ei saa tietää? Pidän huolen, ettei saa tietää. Enhän mä ole edes laihtunut niin, että siitä pitäisi olla huolissaan. Ei musta pidä olla huolissaan. Mä kyllä pärjään. Aina olen pärjännyt, koska on ollut pakko. Multahan odotetaan sitä, että pärjään aina. Ei apua saa edes pyytää, enkä edes tarvitse. Yksin on parempi. Ja kukaan ei saa tietää.

Tuska puhuu mun puolesta.

Ruokaa, liikaa ruokaa. Silti on nälkä. Eilen söin kakkua ja muita herkkuja, kun oli siskon synttärit. Ja tänään Keskisillä ruokaa. Kaikki on siis mennyt pieleen. Huomenna aloitan kahvipaaston (kuulostapa ihanalta). Siis niin paljon kahvia, kun vaan haluan. Maha saa täyttyä kahvista ja vedestä. Ei siis mitään muuta. Katotaan montako päivää kestän. Mä olen jo ihan innoissani. Kuulostaa niin kivalta. Mä rakastan kahvia ja ennen join helposti yli pannullisen kahvia putkeen. Kahvia vaan, jos ja kun tulee nälkä. Huomenna en kyllä varmaan uskalla mennä vaa'alle, kun on tullut näin syötyä. Olin katsomassa tänään Robinin keikkaa Tuurissa. Oli kyllä hyvä keikka, vaikka en mikään superfani olekkaan tai enhän mä ole edes mikään fani. Huomasin siellä olessani, että mä taidan olla laihemman näkönen kun mun toinen siskoista. Mutta silti mua ahdisti se ruoka mitä siellä söin. Ahdisti niin, että kotona hypin kuin hullu trampoliinilla, että olisin kuluttanut siitä edes vähän pois. 

Huomenna taas salille, tänään oli välipäivä. Ihana mennä sinne kahvin voimalla. Pelottaa vaan, etten onnistu edes olemaan yhtä päivää syömättä. Mähän olen edelleen niin lihava, etten kestä itseäni. Vielä viisi, ei kun kymmenen kiloa pois, niin mä olen täydellinen. En vaan tiedä onnistunko siinä koskaan. Tavoite 5 päivää kahvipaastoa. Mutta totuus on, että romahdan jo päivässä. Pakko silti yrittää. Haluan tuntea nälän, heikotusen tunteen. Sen tunteen, kun meinaa pyörtyä. Niin kuin mä silloin kerran osaston käytävälle. Mä haluan kokea sen taas, kun ei jaksa mitään, kun maha on tyhjä ja olo keveä. Silloin on aina paljon hauskempaakin, silloin hymyilyttää, kun tietää tekevänsä jotain hyvää, kun tietää onnistuvansa. Ja mä tahdon onnistua enemmän kuin mitään muuta. Huomenna käyn ostamassa itselleni uuden ison juomapullon. Sitten saan juoda vettä niin, että halkean. Koska mähän en saa muuta kuin vettä ja kahvia + tietysti kahviin maitovara, kun en osaa ilman maitoa kahvia juoda. Siitä tulee kivasti vähän kaloreita, että jaksaa. Mulla on hyvä ja odottavainen fiilis huomisesta. Tämä idea tuli vaan yhtäkkiä päähän Keskisillä ollessa. Oli kyllä hyvä idea, kerrankin. Nytkin tässä kirjoittaessa juonut kannullisen vettä. Vesi on hyvä, se täyttää mahan. Huomisesta tulee tuskaa. Eka päivä on vaikein. Mun on pakko onnistua, mun on pakko olla laiha. Salilla oloa vielä lisäksi niin luulisi mun laihtuvan. Vaa'an kierrän pari päivää kaukaa. En halua nähdä lukua 61 tai enemmän, koska tiedän, että sen tulen varmasti näkemään. Ehkä keskiviikkona uskallan katsoa, jos nyt edes onnistun tässäkään. Mä haluan vaan niin kovasti olla täydellinen. 

Pelottaa, jos täydellisyyttä ei olekkaan'

Jos ei ole keijuja, kauniita ja siroja

Jos ei ole mitään kaunista

Tuska puhuu mun puolesta

Enkä mä jaksa tätä enää

Mutta en halua lopettaa

Kaikki se pelottaa

Mutta pelko on hyvästä

Minun tuskani on hyvästä

Kun minä kidun, niin se on hyvä

Ja mä täytän vesikannun uudelleen

Kun tän juon niin ei ole enää nälkä

Mä olen eksynyt, mutta mun täytyy olla

Mä olen kadonnut, mutta se on hyvä

Ja pienen hetken mä onnistun olemaan onnellinen

Mutta se hetki on pian ohi

"Kun aamulla herään

Mä tuntee voin sen

Tää on kaunis päivä

Mä oon onnellinen

Sama mulle vaik satais

Taivas ois pilvinen

Tää on kaunis päivä

Mä oon sopivasti onnellinen"

(Vai olenko sittenkään?)

Tahdon vaan unohtaa, että mua koskaan olikaan.

Ahdistaa, painan liikaa. Mä olen lihava, ihan läski. Taas söin, olen syönyt liikaa. Pitää oksentaa, kaikki pois vaan. Tekee mieli karkkia, ei en saa syödä sitä. Otan siivousämpärin ja oksennan ne cream crackerit. Hoen samalla päässäni "ei näin läskillä voi olla mitään ongelmaa". Ja mä uskon sitä. Laihoilla voi olla vaan ongelma. Ja mä en ole laiha, en kaunis, en täydellinen. Puhkean kyyneliin, minun on niin paha olla. Miksi juuri minä olen tässä sotkussa? Miksen vaan voisi elää sitä entistä elämää? Mä kaipaan sitä, kun ei sai syödä mitä halusi. Mä en kestä enää, mä en jaksa enää. Mä olen eksyksissä, mä olen vajonnut pohjaan. Enkä enää pääse täältä ylös. Mä tahdon täydellisyyteen, mä tahdon olla laiha, mä tahdon kuolla lopulta. Kuitenkin mä vaan hymyilen, vaikka mun sisin itkee. Mä valehtelen kaikille ja kaikki uskoo mun valheet. Sanoin tänäänkin äidille, että olin syönyt, vaikka lähdin tyhjällä mahalla treeneihin. Ei mun sisällä pysy enää mikään, vaikka yritin syödä leipää ennen salille menoa. Ei, ruoka on pahasta. Nytkin on nälkä, mutta en varmasti syö! En halua oksentaa kolmatta kertaa tänään. Mikä mun on? Mä oon ihan sekasin, tai ainakin sekoamassa. Kaikki on niin sekavaa. En enää tunne itseänikään, enkä tätä maailmaa. Katson kaikkea summennetuin silmin. Kaikki näyttää niin kauniilta, mutta samalla niin surulliselta. Kaikki mun ympärillä hymyilee, ne ei tiedä mistään mitään. Mä olen lopussa. Milloin mä kuolen? Mä mietin kuolemaa taas. Mietin kuolemaa täydellisenä. Siihen on pitkä aika. Sanoin joskus terapeutille, että mun laihdutuksen tavoite on kuolla. En tiedä onko se sitä vieläkin. Terapeutti sanoi, että se kuolema olisi tuskainen. En tiedä tahdonko sitä. Mä vaan tahdon kadota. Pelottaa, pelkään elämää. Mä olen hukannut itseni, mä olen hukannut elämän. Enkä uskalla sanoa ääneen, että jokin voisi olla pielessä, koska ei ole. Minulla on kaikki hyvin ja jatkan hymyilemistä. Yön pimeinä tunteina peläten huomista vaa'an numeroa. Nälisään, yksin ja surullisena. Enkä uskalla nukahtaa, koska vihaan huomista. Vihaan jokaista päivää. En halua herätä enää aamulla, en halua herätä tähän tuskaan. Mä tahdon vaan unohtaa, että mua koskaan olikaan.

Kehonkuvaani.

Ensimmäiset kuvat omasta kehosta, vihdoinkin mä uskalsin! Ja nyt ei tarvi enää kenenkään sanoa, että olisin laiha. Mahasta en pystyny laittaa kuvaa, koska se on niin järkyttävä (vieläkin). Ehkä sitten joku päivä. Keräsin paljon rohkeutta, että uskalsin laittaa edes nämä kuvat tänne. Voi olla, ettei nää kauaa täällä edes ole. Mä oon niin hirveä. Ahdistavaa, koska olen liian lihava. Mutta jonain päivänä mä oon vielä laiha, mä lupaan. Ps. Paino alkoi tänään vitosella. <3

Siitä on jo vuosi, kun aloitin laihduttamisen.

Tasan vuosi sitten mä aloitin laihdutuksen. Painoin silloin 82.6 kiloa. Tänään aamulla painan tasan 60.0 kiloa. Olen siis laihtunut yli 22 kiloa. Vuoteen on mahtunut onnistumisia ja romahduksia. Paino alimmillaan laihdutuksen aikana 58.5 kiloa. Romahdukset ja laihdtuksen hetkellinen lopettaminen sai mut taas lihomaan. Vuosi on mennyt nopeasti. En voi uskoa, että mä oon elänyt tässä maailmassa jo vuoden ja, että tää on vieläkin niin hienoa. Löysin vanhan päiväkirjan mun painosta ja oksentamisista (+ vähän ruokapäiväkirjaakin oli mukana) sattumalta tänään ja huomasin, että olin aloittanut vuosi sitten. Siellä ei lue miksi olen aloittanut, mutta yksi syy oli ihmisten huomauttelut siitä, että olen lihonut. Toinen syy oli, etten enää tunne itseäni. Ja kolmas, että haluan elämääni sisäältöä ja kontrollia. Olin kuullut, että laihduttaminen on hienoa. Näin jatkuvasti laihoja ihmisiä kadulla, kaipasin hetkiä alipainoisena. Kaipasin sitä kun olin serkuistani laihin ja kun sain aina serkkujen xs kokoiset vaatteet, kun ne jäivät niille pieniksi. 5 kiloa ensimmäiseen tavoitteeseen (tai no ensimmäinenhän oli 65 kiloa), mutta nyt tällä laihdutuskerralla. Täältä mä tulen keijumaa. Vaaka melkein näytti mulle tänään vitosella alkavan luvun, se oli ihan siinä rajoilla. Salin jälkeen pitää syödä jotain pientä, että jaksan torille illalla. Siellä syön kuitenkin lakuja, annan itselleni siihen luvan. Kunhan edes huomiselle laihdun vitosen puolelle, muuta en vaadi. Eilen sorruin ahmimaan ja oksentamaan karkkia, mutta se ei vaikuttanut onneksi painoon. Kuinkahan monta vuotta tätä kaikkea vielä jatkuu, koska mä olen tyytyväinen itseeni? Sitten kun olen 55 kiloa, vai sitten, kun olen 50 kiloa? Vai kuinka pitkälle mun täytyy mennä ollakseni tarpeeksi hyvä? En halua tietää... Muutaman tunnin päästä sinne salille. Mua jännittää, kun en ole koskaan siellä ollut. Kiva kun äiti avustaa mua laihtumaan. Ei se tiedä, eikä tarvikkaan. Pian olen kevyt kuin tuulenhenkäys. Paino on pudonnut sen verran hyvin tän viikon aikana, että kyllä mä varmaan jouluna painan sen 55 kiloa, ehkä vähemmänkin(mä toivon niin)...

Paljon jätetty kertomatta

Paljon salaisuuksia

Minulla vaan tämä yksi

Enkä aio luopua siitä

Musta tulee pieni keijukainen

Kevyt kuin tuulenhenkäys

Hento kuin perhonen

Enkä mä aio luovuttaa

En, ennen kuin olen sitä mitä tahdon

En kestä olla minä.

Aamupaino 60.8 kg. Mä laihdun, ihan oikeasti! Saan laittaa rastin ruutuun takaisin. Käytiin äidin kanssa allekirjoittamassa se salikorttisopimus. Yhtäkkiä siellä äiti alkoi kyselemään saako sieltä jotain ruokaneuvontaa. Siis mitä ihmettä? Oli onneksi maksullista. Mutta en mä sellaiseen halua, enkä edes tarvitse sitä. Mulle alettiin puhua proteinien tärkeydestä ja muustakin mitä pitäisi syödä. En mä aio syödä mitään. Mä vaan treenaan ja laihdun. Mielummin pyörrynkin kun syön. Mulle tehdään oma kuntosaliohjelma. Sitten ne tietenkin kysyi painonkin ja äiti oli siinä vieressä. Ahdistavaa, koska painan liikaa, vieläkin. Multa kysyttiin mun tavotteita ja yksi niistä oli laihtuminen mitä se luetteli ja mä vastasin kaikkeen myöntävästi. Huomenna menen ekaa kertaa jumppaan. Ajattelin mennä Korsetti-tunnille ja tietysti ilman ruokaa. Sitten mä laihdun. Mä tunnen laihtuneeni, mutta näytän vieläkin liian isolta. Välillä on hetkiä, kun näytän hyvältä, mutta sitten jokin saa mut näyttämään taas hirveän lihavalta. Eikä tää koske vaan mua, vaan myös mun kissaa. Näen senkin välillä laihana ja välillä tosi lihavana. Tarkkailen ihmisiä rannalla. Kaikki on laihempia ja kauniimpia, kuin minä. Maatessa mun luut näkyy, mutta ei tarpeeksi. Haluan nähdä ne seistessäkin. Mä haluan vaan olla laiha. Kohta mä lähden kävelylle, että kulutan itsestäni kaiken viimeisenkin pois. Mä en kestä enää, en kestä olla minä. Odotan jo huomista tuntia salilla, odotan jo huomisen pienempää lukua vaa'alla. Mä tahdon nähdä luvun joka alkaa vitosella. Mä tahdon painaa jouluna 55 kiloa. Mua pelottaa vaan, että joku saa tietää. Mun äiti jo epäilee. En halua, että kukaan vie multa tätä pois. Ei ennen kuin olen hyvä, täydellinen. Joo ja mulla ei ole syömishäiriötä, ei mitään dianoosia, ei siis mitään ongelmaa. Mä vaan laihdun, mä vaan jätän syömättä. Ei se ole ongelma. Ei mulla ole mitään ongelmaa. Mä vaan tahdon kelvata, mä vaan tahdon olla kaunis. Mutta pelottaa, että mä en saa kauneutta. Mua pelottaa niin kaikki, etten kestä. Täytyy saada muuta ajateltavaa. Teen siis pitkän kävelylenkin.

Kun elämän ainut tarkoitus on vaan laihtua.

Mun vanhemmat varmaan tappas mut jos tietäisivät, että pelleilen vieläkin syömisten kanssa. Kaikki tämä vaan sen takia, että joku vanha kaveri sanoi, että oon lihonu ollessamme kahvilla. Ja kaikkien muidenkin sanat, kuinka mä oon lihonu. Voivottelut, kuinka silloin joskus olin niin hoikka. Aina huomauttelut siitä miten oon pyöristyny. Ei sitä kukaan kestä, on pakko tehdä jotain. Mun on pakko laihtua kelvatakseni muille ja itselleni. Mä vaan valehtelen vanhemmille ja kaikille kokoajan, että "joo kyllä mä syön". Kukaan ei tiedä mun salaisesta haaveesta laihtua näkymättömiin. Mulla ei ole muuta sisältöä enää elämälle, kun tämä. Tää on mun elämää. Mä tahdon olla pieni, pienempi, pienin. Eikä kukaan voi mua estää, kun kukaan ei saa tietää. Näen itseni valtavan suurena, välillä pieninä hetkinä näytän hyvältä. Katselen ihaillen kuinka olen laihtunut sen 20 kiloa. Mutta se ei riitä, haluan laihtua vielä lisää. Mä haluan lopulta kuolla tähän. Mä en halua elää, mulla ei ole muuta tarkoitusta, kun laihtuminen. Mä en kestä enää. Mä olen turha, epäonnistuja, mun ei kuulu elää. En vaan ole koskaan onnistunut kuolemaan. Ehkä mut on tarkoitettu kitumaan. Mun elämä on turhaa. Mun on pakko olla laihtunut huomenna tai en kestä. En kestä, jos en voi taaskaan onnistua. Huomenna menen kirjoittamaan äidin kanssa sopimuksen siitä salikortista. Mä en kestä olla läski enää. Kaikki mun ympärillä on niin kauniita ja laihoja. Miksi minä, miksi juuri minun piti lihoa? Mäkin tahdon olla kaunis. Mun on pakko onnistua kerrankin. Onnistun, kunhan kukaan ei saa tietää, kunhan pysyn vahvana. Epäonnistuminen pelottaa, elämä pelottaa. Onko pakko elää, kun kaikki tuntuu vaan tuskalta? Onko pakko elää, kun ei ole tarkoitusta? Kun ainut tarkoitus on vaan laihtua... 

https://www.youtube.com/watch?v=-S5hEP8bRpA

"Sä oot hoikka jo nyt", mutta mä en usko.

"Kylläpä sä oot hoikistunu." "Oothan sä muistanu syödä?" "Kyllä sun pitää syödä, jos sä salillekkin meinaat mennä. Muuten ei lihakset kasva."
Näin vanhaa omahoitajaa, kun kävin osastolla. Se oli siirtyny kuntoutusosastolle akuutilta.
"Niin kun Annika sanoikin, niin on tärkeä syödä."
Uudempi omahoitajani paasasi.

Kävin siis osastolla, viimeinen jälkipoliklinikka käynti. Ei enää antanut uutta aikaa, sanoi vaan, että voin tulla käymään jos siltä tuntuu. DKT oli sen tapaamisen jälkeen. Oli kiva jutella yhdelle toiselle ryhmäläiselle pitkästä aikaa. Ei oikeen kummatkaan tykätä DKT:stä. Terapeutti joutui jo keskeyttämään kun ruvettiin vähän haukkumaan DKT:tä. No mitäs on niin ihme touhua koko homma. Pakollahan mä siellä oon vielä jouluun asti. Huoh...

Tekee kauheasti mieli herkkuja. Söin mä leivän kun tulin. Silti on kauhea nälkä. Illalla vielä viili. Toivottavasti oon laihtunu huomenna. Äiti huusi mulle kun ajoin pyörällä talon ohi. "Tuu kahville!" Huusin takaisin, että oon jo juonu. Sitten se taisi huutaa, että tuu syömään. Siihen mä en enää vastannut, vaan teeskentelin, etten kuullut. Enhän mä saa syödä enää mitään.

Eilen oli tosi paska olo. Kävelin yöllä, että olisin saanut muuta ajateltavaa. Kuluihan siinä kaloritkin vähän. Uskon, että kaikki johtui vaan siitä, kun en ollut syönyt tai, kun en ollu tottunu tähän vähäiseen syömiseen. Kai tähän äkkiä tottuu. Olo on ollut tosi voimaton, en ole jaksanut paljoa mitään. Elämä tuntuu kaiken puolin turhalta. "On edes jotain sisältöä elämällä." Kun mulla on tää laihdutus. Onnistun edes jossain, mulla on edes jokin tarkoitus. Muuten olen turha, säälittävä, läski, jota kukaan ei tarvi. Mä en tahdo huutaa apua, mä en tahdo tästä maailmasta pois ennen kuin olen täydellinen. Jos täydellisyyttä edes on. Pitäisi lähteä kauppaan ostamaan maitoa, mutta pelkään, että sieltä lähtee muutakin mukaan, kun on nälkä. Lupasin itselleni, että jos pysyn vähillä syömisillä koko viikon niin sunnuntaina teen tonnikalamakaroonisalaattia. Sitten saan syödä jos laihdun tarpeeksi. Aamupaino tänään 61.5 kg. Olen taas samassa pisteessä, tästä on hyvä lähteä alaspäin. Toivottavasti olen huomenna laihtunut. Pelottaa, etten ole... Sitten mä olen surkea. Mun on pakko laihtua, en kestä näin. Vaikka mulle sanotaan, että oon hoikka nyt. Mä en usko, mä nään vaan sen kaiken läskin mikä mussa on. Mä en tahdo olla hoikka, mä tahdon olla tosi laiha, luuranko, helposti hauras, tuulen vietävissä, kaikin puolin kaunis, kaikin puolin täydellinen.

Häviän näkyvistä, mutta niin pitää käydä.

Keittiönkaappin oven sisäpuolella lukee mun tavoitteet, sieltä kukaan ei sitä löydä. Se motivoi mua. Olin terapiassa aamulla ja tietenkin vaan hymyilin. Terapeutti katsoi viikkokorttia ja kysyi onko mulla ollut huonompi viikko, onko jotain sattunut? Sanoin vaan, ettei ole sattunut mitään. Terapeutti katsoi oksentamiset, joita kertyi viidelle päivälle viikosta. "Aika paljon olet oksentanut." "Tuleeko se silloin, kun syöt liikaa, vai silloin kun ahdistaa, tuleeko siitä parempi olo?" "Alussa tulee joo ja sen jälkeen pahempi." En ikinä vastaa kaikkiin kysymyksiin, kun niitä on niin paljon. En mä halua puhua tästä. Terapian lopussa mä sanon, etten jaksa enää tätä elämää. Terapeutti ei reagoi. Puhuu vaan jotain yksinäisyydestä ja omista asioistaan. Mulle puhutaan siitä miten ankara olen itseäni kohtaan. Mä aina vaan kuuntelen kun terapeutti puhuu, en mä jaksa puhua. Hän etsii kansioistaan jotain harjoituksia mitkä voisi auttaa. Mua huvittaisi sanoa, etten mä tarvi mitään harjoituksia. Ei onneksi löytänyt sieltä mitään sopivaa. Annoin ymmärtää, etten halua muutosta. Haluan vihata itseäni. En halua välittää itsestäni enää yhtään enempää. 

Syömiset on mennyt tosi hyvin tänään. Oon pysyny tavoitteissa. Kävin kotona ja äiti pyysi siellä syömään ruokaa. Mä osasin kieltäytyä, jes mä onnistuin kerrankin! Isä tulee kotiin, kun täytettiin äidin kanssa asumistukipaperia. Se kysyy äidiltä söinkö mä ja äiti vastaa vihaisesti etten syönyt. Isä kaapii loput ruuat roskiin. Tänään olen syönyt/juonut: Lasillisen mehukeittoa, kaksi kuppia kahvia, coca-cola zeroa ja purkkaa. On nälkä, mutta en ole sortunut ruokaan. Vielä kohta kahvia ja illalla viili. Niillä mä pärjään. Mun täytyy olla vahva, niin mä laihdun. Vaa'an luku oli ihan hirveä aamulla. En uskalla kertoa sitä tänne, mutta voin sanoa, että olen lihonut. Nyt en saa enää lihoa, enkä voikkaan jos en syö paljoa. Tänään rannalla silmissä rupesi sumenemaan ja huimasi. Silloin olisin varmaan sortunut ruokaan, mutta pahin nälkä meni ohi, kun pääsin kotiin. Nyt on nälkä, mutta en enää reagoi siihen niin voimakkaasti, että tarvisi syödä. Ruoka on ihan turhaa. Kiitos kommenteista joita sain eiliseen kirjoitukseen. Ihanaa kun joku välittää, vaikka mun on vaikea uskoa olevani hyvä tälläisenä. 

Nyt ukkostaa, ihanaa. Rakastan sadetta. Se on yhtä onneton kuin minä. Kaunis myrsky, minun kaltaiseni. Kaikki on sekaisin, mutta mä olen iloinen, että viimein voitan itseni. Että viimein voitan nälän ja hallitsen kaikkea. Mä kuihdun, mä häviän. Mutta niin on hyvä, niin pitää käydä. Ei tänään, ei huomenna, ei vielä ensi viikolla, mutta joskus kukaan ei enää näe minua. Ja kipu on poissa ja mä olen onnellinen.

Huomenna se alkaa, todellinen matkani kauneuteen.

Huomenna se alkaa. Mulla ei ole enää jääkaapissa muuta kuin vajaa purkki mehukeittoa (mikä on varmaan mennyt jo pilalle), jugurttijuoma, maitoa, mehua, juustoa ja voita. Pilttejäkin löytyy kaksi, leipää ja keksejä. Keksit on vieraille, muista se! En aio ostaa jääkaappiin enää ruokaa, näillä mä pärjään kyllä. Huomenna lasken varmaan jokaisen kalorin. En halua epäonnistua. Nyt hukutan murheeni pariin siideriin, saan nekin pois jääkaapista. Ja huomaan taas ettei juominen sovi mulle, kun mahaan alkaa heti sattua. On vaan niin surkea olo, että pakko saada sitä vähän paremmaksi. En ole edes oksentanut tänään, enkä eilen. Huomenna on pakko katsoa paino, vaikka tiedän lihonneeni. Mullahan on kokoajan nälkä, taas. Mun on silti pakko tietää mistä lähden laihduttamaan. Käyn ehkä ostamassa kaupasta viiliä ja yritän taas sitä viili aamulla ja viili illalla, eikä sitten muuta. Se houkuttelisi, mutta voi olla, että sorrun alussa myös leipään. Mutta jos saisin jätettyä herkut sentään pois, niin se olisi jo saavutus. Mä en halua olla läski enää, en halua! Mä haluan jotain kuria mun elämään. Mun vanhemmat yrittää epätoivosesti keksiä mulle kokoajan jotain tekemistä, työtä lähinnä tai koulua. Mä ve pyysi mua syömään ja mä valehtelin, että olin syönyt, taas. Se on niin helppoa. Kahvia ja mustikkapiirakkaa menin syömään (mun viimenen herkku varmaan, toivottavasti). Huomenna kaikki muuttuu, pitääkin muuttua. Kyllä mä vielä onnistun tässä projektissa. En tiedä onko tässä järkeä, mutta mä yritän silti. Haluan satuttaa itseäni, tuntea tuskan. Mä haluan elää laihana. Entä jos mä en onnistu? 

Tavoitteet:

Aamupala: Lasillinen mehukeittoa ja kaksi kuppia kahvia
Lounas: Ei mitään (jos pakko jotain niin purkkaa ja zeroa)
Välipala: Ei mitään
Päivällinen: Ei mitään (jos pakko jotain niin piltti tai leipä, aluksi!)
Iltapala: Viili
+ Kahvia niin paljon kun haluan

Motivointi:

"Kyllä sä onnistut. Sitten sut palkitaan, kun olet laiha. Sen jälkeen sä kelpaat. Susta tulee kaunis."

Ohjeet:

Vähennä syömistä joka päivä, niin kauan, kun siltä tuntuu. Jätä mehut pois, juo vaan vettä, zeroja ja kahvia. Yritä kieltätyä ruuasta, sano, että söit jo tai ettei ole nälkä tai, että on muuta tekemistä, tai ettet jaksa. Selityksiä on paljon. Maksimissaan yksi leipä päivässä. Ja tärkein, älä osta enää mitään ruokaa kaappiin! Nyt käyn ostamassa viilejä, zeroa, purkkaa ja mehukeittoa. Niillä mä pärjään. Kirjoitan itselleni tämän suunniltelman paperille, etten unohda. Mun on pakko saada mustaa valkosella, etten vaan pääsisi lipsumaan. Varmasti sorrun jossain vaiheessa, mutta yritetään. Ehkä jouluna painan sen 55 kiloa. <3