Haluan silmät, jotka näkee laihan tytön.

Mä itken kun puhun sulle. Mulla on niin paha olo. Sä näet sen, kun istun katsomatta silmiin. Mä olen lihonut. "Mä arvasinkin, että on jotain muutakin." Jotain muutakin miksi itket, kun vaan koulu. Sanon etten tiedä miten pärjään tämän viikon kun olet lomalla. "Pyydä, että saisit nähdä kuraattoria." Ja mä pyysin. Miten kestän siihenkin. Ostin suklaata, vaikka olen jo lihava. Pakko ahmia, että saa oksentaa. Huomenna en syö, en vaikka nälkä olisi. Juotavaa vaan ja niin jatkuu mun päiväni tästä eteenpäin. Mun on pakko laihtua. Syön jääkaapin tyhjäksi, ettei sinne jää houkutuksia tai sitten heitän roskiin. Mä en saa enää syödä, mä en halua enää lihoa. Mä haluan pois. Pois, pois, pois... Kauas pois. Kuolla. Mutta en mä mene, ei näin läski voi edes kuolla. Pakko laihtua, että voi edes kuolla. Huomenna sitten en enää syö. Ostin seesaminsiemeniä, niitä on mahdotonta syödä paljon. Ne on niin pieniä, ne pitää syödä yksitellen niin hetken päästä huomaa ettei ole edes nälkä. Mä toivon niin, aion kokeilla. Ostin myös pellavansiemeniä aineenvaihdunnan nopeuttamiseen, kun kuulin jostain. Käyn apteekissa, en vaan uskalla ostaa laksoja. Kokeilen noita siemeniä veteen liotettuina.

Itkettää, mun on pakko syödä tänään jääkaappi tyhjäksi tai ehkä vaan heitän ne roskiin. En kestä ruokaa, en halua yhtään houkutusta tuleville päiville. Vaakaa tapaan vasta viikonloppuna, että saan edes jonkun luvun ettei tarvisi itkeä. Jos pystyn olla siihen asti. Mun ei pitänyt mennä tänäänkään. Käyn vetämässä suklaat vessanpöntöstä alas, etten enää söisi niitä. Teen niin aina. Roskiksesta ne saisi vielä syötyä. Mä en kestä itseäni. Mä olen niin sekaisin. "Vihaan mun kehoa, vihaan kaikkea mussa." Mä oon paljon onnellisempi, jos laihdun. Vaikka terapeutti ei usko. Sen mielestä mä oon hoikka, mutta mä en ole. Mun silmät näkee vaan lihavan tytön. Enkä tahdo olla se tyttö. "Ihmisen mieli ei päivity nopeasti." Niin sanoi mun terapeutti.

Haluan silmät, jotka näkee laihan tytön, kauniin tytön. Haluan sellaiset silmät. Tahdon jo olla se tyttö, se joka onnistuu laihtumaan 50 kiloon. Tahdon niin paljon. En jaksa katsoa tätä tyttöä enää. En pysty katsoa peiliin itkemättä, puristelematta mahaa. Mä olen liikaa, kun mä tahdoin olla vaan vähän. Tahdoin pitää edes yhdestä asiasta itsessäni, olla laiha. Mutta kaikki järjestyy vielä, mä uskon todella niin. Odotan jo huomista, odotan jo viikonloppua. Odotan pienempää numeroa vaa'alla. Odotan kylmyyttä, nälkää, väsymystä, ärtymystä, huimausta. Koska kaikki tuntuu sekin tuntuu nyt kauniilta. Kunhan minä vaan olen joku päivä kaunis. Mä teen sen eteen mitä vaan, kärsin, otan oudon ruokailuun tulemattoman tytön leiman, yksinäisyyden. Enkä tiedä miksi haluan tämän kaiken, ei mulla ole muuta vaihtoehtoa. Mä en kelpaa näin. Vielä joku päivä mä sanon itselleni, että tää kaikki kannatti. Sitten kun olen laiha. Laihempi, vielä vähän laihempi... Ja vielä...