En uskalla sanoa ääneen edes itsellenikään.

Huomenna en mene kauppaan, en varmasti mene. Huomenna en ahmi. Mua pelottaa, että terkkari on soittanu mun terapeutille. En mä aio huomenna kertoa mitään, ei mun tarvi, mä lopetan. Yritän, taas. Mutta osaanko? Mä kuuntelen kun lapset laulaa tv:ssä ja oksennan niin kuin aina, kun se ohjelma tulee. En näe ohjelmasta, kun puolet. Puolet siitä olen ahminut karkkia ja puolet oksentanut. Syön lisää ja oksennan taas. Vielä oli karkkia, kaikki piti syödä. Ei enää yhtään karkkia, ajattelen nyt oksennettuani ne. Mutta huomenna haluan jo suklaata ja hedelmäkarkkeja. Mutta huomenna en osta niitä, en saa ostaa. Ei ole pakko mennä kauppaan niin en mene. Tiedän kuitenkin meneväni, vaikka sen yritänkin kieltää itseltäni. Kaikki on riistäytynyt käsistä, mutta mä en silti puhu mitään. Luulen, että saan kaiken itse loppumaan, jos vaan osaan päättää kunnolla. Ja mä yritän, jos huomenna olisi parempi päivä. Jos huomenna muhun ei sattuisi enää. Jos kipu loppuisikin itsestään. Jos mä oppisin vielä elämään niin kuin joskus ennen.

 

Kunpa muistaisin kaiken entisen. Mutta oon kai ollut jo liian kauan hukassa, liian kauan täällä etten voi enää palata. Miksei kaikki voi vaan olla niin kuin ennen? Miksi katosin tähän sumuun? Sumuun jossa ei näe mitään, liian sumuiseen maailmaan. Liian hukkaan. Enkä uskalla sanoa ääneen miksi olen täällä, mikä mun on. En tiedä. Tiedän vaan, että olen ollut täällä jo liian kauan. Mä tahdon itkeä vaan yhden kyyneleen, vaikka muhun sattuisi enemmän. Vain yksi kyynel tai ehkä ei sittenkään yhtään. Mä vaan jatkan tätä samaa tarinaa, tarinaa jonka osaan jo ulkoa. Samanlaisia päiviä, samaa kipua. Tässä tarinassa ei ole enää mitään hyvää, mutta jokin saa mut silti jäämään. Kun on tottunut kipuun, tottunut valehtelemaan, tottunut elämään näin. Eikä silmät enää muuta nää, kun tätä samaa kuvaa. Kuvaa kivun peittämän, vääristynyttä kuvaa, jotain kauniiksi luultua. Olen täällä vieläkin, enkä uskalla kuiskatakkaan "mä tarvin apua." Enkä sitä pysty edes itselleni myöntämään, en vieläkään. En vaan uskalla uskoa, ei minulla ole syömishäiriötä. Pelkään sitä diaknoosia niin paljon. En halua sitä.