Itkettää, mä en pysty lopettaa ahmimista ja oksentamista. En mä osaa muutakaan. Eilen ahmin, tänään aion ahmia eikä loppua näy. En vaan osaa unohtaa. En vaikka haluaisinkin... Mulla on niin nälkä ja kylmä. Niin paha olo. Itkin terapiassa. Koulu ei suju, kaikki menee siellä pieleen. Mä en osaa mitään. Jouduin hakea terkkarilta lapun, ettei tarvi hitsata, koska mua pelottaa. Pelkään niin, etten saa tehtyä mitään. Ettei mikään onnistu. Mietin oonko oikealla alalla. Kyllä tää mielenkiintostakin on. Mutta silti pelkään. Terapiassa en puhunut oksentelusta, enkä ahmimisesta. Terapeutti kysyi syönkö koulussa ja siihen mä sanoin etten syö. Kun kävin terkkarilta hakemassa lapun niin se kysyi heti puhuinko mun syömistä. Mä sanoin, etten puhunut, koska puhuttiin koulujuttuja kun ne on ajankohtasempia. Sanoin, että kerron perjantaina, kun meen uudestaan terapiaan. Saan kaksi kertaa viikossa terapian, mikä on ihan hyvä. Terkkari sanoi, että jos en itse kerro niin se soittaa polille. Olisi taas soittanut, mutta mä "lupasin" kertoa. Mä aion valehdella, että oon kertonut. Eihän mun tarvi kertoa. En mä halua kertoa. Terkkari sanoi, että tää asia pitää saada kuntoon."Kai sä itsekkin sen ymmärrät?" Mä nyökyttelen. "Se vahingoittaa sua." En mä mitään apua tarvi. Riittää jo nämä ongelmat paperilla, en halua yhtään lisää.
Mä ajattelen kuolemaa, kun kaikki menee taas pieleen. Mä itken koulun pihalla, mä itken terkkarilla, mä itken terapiassa. Terapeutti kysyi onko mun kuolema-ajatukset vakavia. Mutta mä sanoin, että ne on vaan ajatuksentasolla. Mulla on kaksi jotka tarvii mua, en mä voi lähteä. Mun pitää vaan kestää. Kyyneliä kyynelien perään. Koska mä oon ansainnut tämän. Varmasti oon. Oon varmaan ensimmäinen ongelmatapaus täällä koulussa, kun kaikki haluaa auttaa. Täällä välitetään enemmän, kun enisessä kaupungissa. Muistan, kun kaiken piti muuttua. Muuttua, kun muutan tänne ja saan uuden alun. Mutta ei muuttunut. Kaikki seurasi perässä. Ne on kai jo osa mua. Enkä mä pääse niistä päätöksillä. Vaikka päätän lopettaa ne löytää aina tiensä takaisin mun luo. Valitettavasti.
Tuntuu pahalta, eikä kipua voi mikään poistaa
Ei kyyneliäkään voi pois karkoittaa
Ei mikään vie tätä pois minulta, minua itseltäni
Niin kauan kun mulla on mun elämäni
Pyyhin kyyneleet poskiltani uudestaan
Ja hymyilen teille vaan
Eihän muhun oikeasti sattunutkaan, mä vaan luulin niin
Kaikki päättyikin vaan pahoihin uniin
Ja kun mä aamulla herään niin kaikki on poissa
Vaan kaukaisissa muistoissa
Mä toivon joku päivä herääväni tästä painajaisesta
Ja sanovani tää olikin vaan unta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti