Kaukana jossain mua odottaa tyttö linnunluinen.

57.7 kg. Ette arvaakkaan kuinka onnellinen olen. Mä laihduin päivässä 1 kg 100 grammaa. Ja oon tyytyväinen. Paino on nyt vähiten koko laihdutuksen aikana. Olenko hullu, jos haluan sen 700 grammaa pois huomiseen mennessä? En tiedä, mutta tänään ainakin meen lenkille oli kylmä ja nälkä tai ei. Mun on pakko onnistua, kun viikonloppuna pitää syödä. Lupasin syödä ja tulee vieraita, niidenkin takia. "Ei mua mikään vaivaa." Niin mä tahdon, että ne uskoo. Koska niinhän se on. Mä vaan laihdutan. Mua pelottaa, että lihon kun syön perjantaina ja lauantaina lämpimänruuan. Mua pelottaa ihan liikaa. Mutta mun on pakko syödä, vaikka en haluaisi. Vihaan sitä, vihaan syömistä. Eilen sorruin ahmimaan vähän, oksentamaan ja heittämään loput ruuat roskiin. Kaikki on niin sekavaa. Mutta ei mua vaivaa mitään, oon vaan liian lihava. Vaikka muut muuta väittää, en mä usko niitä. Mä painan jouluna 55 kiloa tai ehkä vähemmänkin. Ehkä mua ei edes silloin ole.

En tiedä, en tiedä mitään. Mä en vaan saa enää lihoa, mun pitää nyt laihtua. Sitten mä olen paljon onnellisempi, kauniimpi, rakastetumpi, paljon parempi kuin mitä olen nyt. Nyt en ole mitään. Nyt en riitä mihinkään, kenellekkään. Mä en kestä näin, siksi mä laihdun. Että kelpaisin edes itselleni, että kelpaisin edes maailmalle. Että olisin edes jotain. Olisin laiha. Että olisi edes jotain missä onnistua. Mä olen niin heikko, heikkona tähän. Annan kaiken viedä mua loppuun asti, koska niin on hyvä. Loppuun jossa minä voitan, loppuun josta minusta tulee laiha.