Kiitos kaikki 40 lukijaa, kun ootte mun tukena. Teitä on jo tosi paljon. Lähdin koulusta kesken, olin vaan puoli päivää. En hakenut terkkarilta lappua, lähdin vaan. Lähdin, että saisin ahmia ja oksentaa. Mitäs söin koulussa pienen kasan salaattia ja leivän. Kaveri sanoi, ettei muuten lähde illalla kahville jos en tule. Mä yritin koulussa oksentaa syömäni. Oksensin aamulla jo syömäni suklaapatukan koulun ja huoltohallin vessoihin. Miksi mä edes ostin sen aamukahvitauolla? En kestä ruokaa, silti ahmin sitä. Huono olo, pyörryttää, väsyttää. Oksensin kaksi tuntia, eikä karkit silti tullut kunnolla ylös. Mä vihaan itseäni. Kävin puhumassa terkkarille. Sanoin, että hän oli oikeassa. En mä pysty lopettaa. Itketti. Terkkari sanoi, että puhui mulle liian tiukasti eilen. Mutta sanoi puhuvansa silloin syömishäiriöllä mun sisällä. Siihen mihin en usko vieläkään. Epäilin sitä onko mulla bulimiaa, epäilen vieläkin. En halua uskoa, haluan kieltää kaiken. Jos huomenna en ahmisi. Heitin taas ruokaa roskiin. Huomenna en mene ruokailuun, se ahdistaa liikaa. Katoan, olen se outo tyttö, joka ei tule syömään tai joka syö vaan salaattia. Luokkaleinen tyttö hymyili, kun huomasi, että tänään tulen syömään heidän kanssa. Mutta huomenna en saa mennä. Otan kouluun vihreän ED:in ja juon sen salaa jossain ruokatunnilla. Odotan kauhulla iltaa, koska silloin haluan aina ahmia. Silloin on liian nälkä, liian paha olo. Eilenkin oli. Paino oli laskenut yli kilon viime kerrasta, mutta ei se riitä. Lihoin niin paljon, että itkettää.
Joskus toivoin salaa syömishäiriötä, ihailin anorektikoita, halusin itseni siihen kauniiseen maailmaan. Riittääkö se tekemään mulle syömishäiriön? Sanat "sä oot lihonu" riittää varmaan siihen. Niistä entisen parhaan kaverin sanoista kaikki alkoi. Aloin inhota itseäni, vihata kehoani. Silloin tajusin, että mun pitää laihduttaa. Mä en kelpaa näin, en kenelläkkään. Saan vaan kaikilta huomautuksia siitä miten olen lihonut. En kestänyt sitä. Halusin palautetta siitä miten olen laihtunut. Yksi parhaista laihdutusmuistoista oli se kun meinasin pyöryä osaston käytävälle, en ollut syönyt koko päiväni mitään. Silmissä vaan sumeni ja kaaduin. Ja sitten tietysti viimeisin kun pääsin alimpaan painoon laihdutuksen aikana 57.7 kiloon. Nyt haaveilen taas ruuasta, vaikka on huono olo. Pyörryttää, oksettaa vieläkin. Ehkä juon vähän kahvia, jos se auttaa. Haluaisin vaan nukkua ja huomenna yrittää taas olla syömättä. Terkkari laittaa viestiä onko olo helpottunut. Ei ole, mulla on kauhea olo. En vaan jaksa, haluan laihtua. Mä en halunnut tätä, tää halusi mut. Syömishäiriö. Ja mä itken, eihän mulla koskaan pitänyt olla sellaista. Ei mun pitänyt olla niin heikko. Kaikki pyörii syömisten ja oksentamisen ympärillä. Koulusta ei tule mitään, oon vaan sairaslomalla kokoajan. Tää on liian rankkaa. Kunpa laihtuisin pois. Haihtuisin. Mutta ei, mun pitää olla täällä laihtumassa vielä vähän lisää, eikä sekään ikinä riitä. Terkkari soitti, muhun sattuu. Sattuu niin, mä en jaksaisi enää. Sattuu ihan liikaa. Mä haluan jo pois, mutta ennen sitä haluan olla hetken laiha, pieni, kaunis, hauras, linnunluinen keiju.
Joku kutsuu mua nimeltä
Joku pyytää luokse jäämään edes yhdeksi yöksi
Mutta siitä tuleekin monta yötä
Monta päivää
Se kietoo minut kylmään syleilyynsä
Ja kuiskii korvaan kauniita sanoja
Sanoja, jotka ensin haukkuu ja sitten kannustaa
Se sanoo "älä päästä irti, älä usko muita, usko minua"
Se on jotain kaunista, jotain niin haurasta
Se tahtoo tehdä musta lasikeijun
Sellaisen, jota kukaan ei voi koskettaa
Ja mä olen sen ja se on mun
Me olemme...
Eikä kukaan voi erottaa meitä
Ei vaikka joku luulisi niin
Ei ennen kuin olen hauras lasikeiju
Eikä ehkä sen jälkeenkään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti