Hirviönhahmoinen.

Tiedätkö sen tunteen, kun on aamulla niin nälkä, että meinaa pyörtyä ja juotkin vaan kaksi kuppia kahvia? Oksensin keskiviikkona 7 kertaa. Seisoin eilen suihkuhuoneen lattialla oksennuksen keskellä. Tähän se kaikki taas meni. Mä en kestä enää ruokaa, mutta silti vaan ahmin. Se tunne, kun on taas nälkä ja juon vaan kahvia aamulla. Eilen oli niin kylmä koulussa, olin ihan jäässä kokoajan ja oli nälkä. Nyt ahmin ja oksennan taas. Mun on niin nälkä, niin kylmä, niin paha olo. Oksennan ja ahmin lisää. Mä en osaa lopettaa. Sydän hakkaa täysiä rinnassa, mutta mä jatkan. Kunpa kuolisin tähän. Mä en kestä enää. Kuraattorikin otti tänään puheeksi oksentamisen. Teki mulle ruokasuunnitelman. En mä sitä aio noudattaa kuitenkaan. Puhui ravitsemusterapeutista. Sanoi, että tästä meidän pitää puhua polilla, kun mennään yhdessä sinne ensiviikolla. Mä oon jossain oudossa tilassa, ahmin vaan, enkä tunne mitään. Olo on niin tyhjä. En lopeta ennen kuin olen syönyt kaiken mitä ostin. Kaikki karkit. Muhun sattuu niin. Haluan vaan oksentaa ja sen jälkeen syödä lisää. Tää on jo karannut käsistä, mä myönnän sen. Bulimiaa en myönnä, vaikka välillä sitä ajattelenkin. Terkkari sanoi, etten tule jaksamaan kolmea vuotta koulussa jos en syö. Sanoi, että on huolissaan. Mä en jaksa, en vaan osaa lopettaa. Ahmin vaan, senhän mä osaan. Pian karkit on syöty ja saa taas oksentaa. Mutta niitä on lisää kaapissa. Kurkkuun sattuu, mahaan sattuu. Mutta ei, mä en vaan lopeta. Mä haluan syödä lisää, mä haluan oksentaa lisää. Tunnen kuinka jalat alkaa pettää alta, kuinka sydämeen sattuu. Lopetan hetkeksi. Kaadan loput karkit roskiin, etten enää ahmisi. Kylmyys palaa, mahaan sattuu. Mä en jaksa enää. Auttakaa mua. Nään solisluut selvemmin, minun on niin kylmä ja nälkä. Haluan syödä, mutta tiedän, että taas ahmisin. Otan vaan mehua. Olen niin hukassa, niin sekaisin.

Sattuu liikaa, liian vähän. Miksi lopettaa vieläkään? Enhän mä edes voi. Kuraattori kysyi onko mulla ollut koskaan diaknoosia bulimia. Ei ole, en ole ennen puhunut. Haluaisin itkeä, mutta en pysty. Haluaisin oksentaa lisää, mutta pelkään, että sydän pettää. Se hakkaa jo niin kovaa. Enhän mä voi vielä kuolla, en ole vielä tarpeeksi hyvä kuolemaan. Kuraattori sanoi, että kuolen jos en syö. Mutta mä syön, liikaa. Kaikki on niin huolissaan. Mä en osaa olla. Näytän nykyään hirveältä. Kynnet haurastuu, naamaan tulee näppyjä, silmät on väsyneet ja olen edelleen lihava. Mä en jaksa, onko mun pakko jaksaa? Kun ei enää tunne edes itseään. Kun ei vaan enää jaksaisi enempää. Mä olen hirviö, joka vaan tuhoaa itseään. Joka vaan tuhoaa elämää. Eikä mikään saa tuskaa loppumaan, minua myöntämään. Sillä mä tarvitsen tätä vieläkin liikaa. Koska en vieläkään kelpaa. En enää koskaan. Hirviö loppuun saakka. Eikä mikään anna minun myöntää tätä, ei puhua totta polilla. Ei enää. Tää haluaa, että kiellän kaiken. Eihän minua mikään vaivaa, en mä oksentele, en mä ole syömättä, en mä laihduta. Ei, en mitään näistä. Sä tahdot, että kiellän kaiken. Ei, ei minulla ole bulimiaa. Ei, ei minulla ole syömishäiriötä. Kun joku terapeutti kysyy niin vastaus on enää ei, sillä sä halut sen niin. Ollaan vain me kaksi. Kunnes laihdun. Sitten mulla on lupa myöntää tarvitsevani apua. Sitten vasta. Nyt olen liian lihava siihen, liian lihava kaikkeen. Vaikka kaikki satuttaa, vaikka sä satutat mua. Niin mä en lähde. En ennen kuin olen onnistunut. Kunnes sä annat mulle luvan mennä, luvan vihdoin kuolla tai luvan elää ilman sinua. Mutta ei vielä tänään, ei tänäänkään.