Mä oon yrittäny elää niin kuin normaalit ihmiset. Paitsi, että oksensin suihkun lattialle torstaina vähän tonnikalaa. Lopun oksentamisyllykken voitin menemällä kävelylle ja nukkumaan. Enhän mä voi oksentaa, kun on vieras. En vaan saa. Mun pitää siis lihoa ja syödä. Mutta tiedän, että ensiviikolla voin aloittaa taas laihtumisen. Tiistaina on labra, kerrankin syy olla syömättä aamulla. Tänään oon menossa ulos syömään. Se pelottaa, pelkään, että lihon siitä. Ihan liikaa. Voisinpa pysyä viikonlopun samassa painossa. Kunpa voisinkin. En uskalla tavata vaakaa vielä pitkään aikaan. En vaan uskalla.
Lauantai 18.10.14
Sanon perjantai illalla veljelle, että menen hetkeksi ulos. Mä menen oksentamaan, mua ahdistaa mun keho. Niin paljon, etten kestä enää. Mua ahdistaa nytkin lauantaiaamuna. Mä oon niin heikko, mun on pakko syödä, vaikka en halua. Mä en jaksa vaan tätä. Onneksi enää tänään ja huomenna pitää syödä. Sitten mä voin aloittaa, kun kukaan ei ole enää vahtimassa.
Pieni keiju tuijottaa mua sieltä jostain ja kutsuu luokseen. Ja mä menen, menen sen luo ja tunnen vielä joskus olevani sen kaltainen. Kaunis ja niin hauras. Kuin lasia, jota ei voi koskettaa hajoamatta. Ja mä seison vielä täällä heikolla jäällä, mutta en huuda. En enää osaa. Enkä halua. Mä haluan vaan kaiken jatkuvan. Itseni katoavan. Jää sortuu jalkojeni alta, mutta mä hymyilen salaa. Jäinen unelmani kaunis ja hauras jää. Sanon, että mä jään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti