Unohdan hetkeksi.

Mä päätin, että oksentelu loppuu. Tänään en ole ahminut, vaikka on tehnyt kyllä mieli. Mä en vaan kestä sitä lihomista enää. Nyt mä aloitan laihduttamisen. Tänään en syönyt koulussa, en edes salaattia. Huomennakaan en syö, en halua. En koko tällä viikolla, koska ei ollut puuroa listalla. "Syön kotona" sanon kaikille ja teen itselleni leipää. Sillä mä elän leivällä ja jugurtilla ja niin mä aion elää. On tuolla rahkaakin, että saa vähän proteinia. On mulla tonnikalaa, mitä laittaa leivälle ja kinkkua ja juustoa. Niillä mä pärjään kyllä. Mä oon ajatellut kuolemaa. Mä en jaksaisi mennä huomenna kouluun. Ehkä menen selittämään jotain kuraattorille, että tuntuu pahalta. Enhän mä muuta osaa sanoa. Hymyilin kuraattorille. "Kävitkö syömässä ennen tätä?" "Ei kun mä tulin suoraa kotoa." "Niin sä söit kotona." Mä nyökyttelen. Mä vaan hymyilin, nauroin. Onko mulla tosiaan niin hyvä olo. Mä tahdon pois. Mä en tahdo kouluun. Mä tahdon sairaslomapäivän, taas. Mä tahdon ajatukset selkeämmäksi. Edes sauna ei selkiyttänyt niitä. Edes kehräävät kissat eivät saa mun oloa paremmaksi tällähetkellä. Mä en tiedä haluanko pois. Tiedän etten voi lähteä kuitenkaan. Mulla on kaksi pientä, jotka tarvii mua. Ja mä tarvin niitä. Mä otan ne viereeni ja menen nukkumaan. Unohdan kaiken synkän hetkeksi. Unohdan hetkeksi, että elän. Mun ei tarvi olla yksin, ei enää.