Ne näkee vaan kuinka hymy peittää kylmät kasvoni.

Katson, kun luokkalaiseni syö pullaa. Minun on niin nälkä, mutta tyydyn kahviin. Paino ei vaan laske, kuin liian hitaasti vaikka mitä tekisin. Lopetan varmaan noi lääkkeet, koska niistä mä lihon. Hitsaustunnilla ajattelin vaan ruokaa samalla, kun hitsasin. Join ruokatunnilla vihreän ED:in. Kävin polilla. Mua pelotti, että terapeutti kysyisi jotain terkkarin puhelusta. Mutta se ei sanonut mitään muuta kun, että soititte keskiviikkona. Ei terapeutti ollut huolissaan, ei enää. Ei se puhunut enää syömishäiriöpolista, ravitsemusterapeutista. Ei se puhunut mitään mun syömisistä. Ei sitä kiinnosta, ei ketään kiinnosta. Menin kauppaan, ostin suklaata ja karkkia. Ahmin suklaat ja oksensin ajatellen, ettei ketään kiinnosta. Irtokarkit oli tarjouksessa, ostin niitäkin. Mun pahin vihollinen. Mä oon niin surkea, mä haluan vaan kuolla. Ei ketään kiinnosta, vaikka näännytän itseni, vaikka oksennan kaiken syömäni. Ei ketään enää kiinnosta, joten miksi minuakaan kiinnostaisi. Mä haluan vaan jatkaa. En tiedä pyörrynkö viikonloppuna töissä, mutta mä en välitä. Mä en välitä enää mistään. Mä en jaksa. Sanoin terapeutille, kuinka muhun sattuu tää eläminen, mutta ei sitä kiinnostanut. Aika loppui jo, ei me enää voida puhua.

Mä haluan syödä ja sen jälkeen oksentaa. Tuntuu niin pahalta, sattuu. Syön lusikallisen viilistä ja loput heitän roskiin. Teen niin nykyään aina. Paino aamulla 58.8 kg. Mä olen niin lihava. Mun on pakko lopettaa ne lääkkeet, että laihdun. Tiedän, että saan sivuoireita, jos lopetan noin vain. Mutta en kestä tätä vaan enää. En mä tarvi mitään lääkkeitä, mitään apua. Kun mä haluan vaan laihtua pieneksi keijuksi. En vaan uskalla enää syödä oksentamatta. En uskalla enää lihota. Ei mulla ole siihen edes varaa. Enää tänään en ota iltalääkettä, en enää voi. En enää uskalla. Mun on pakko lopettaa nyt. Haaveilen ruuasta, haaveilen siitä mitä seuraavaksi oksentaisin. Mä en jaksaisi viikonlopuksi töihin, mä en jaksaisi mitään. Sanonko huomenna kuraattorille, etten vaan jaksa. En jaksaisi enää hengittää. Eläminen sattuu muhun niin, sä satutat. Mutta olet liian rakas luopuakseni sinusta. Eikä ketään halua enää, että edes luovunkaan. Ei enää halua, kaikki muuttui sanojeni jälkeen. "Me ei voida auttaa sua..." Se on totuus. On pärjättävä yksin, on näännytettävä itseäni lisää, on oksennettava kaikki syömäni ruoka. On vaan pakko, kun ei muuta voi. Kun ei enää muuta vaihtoehtoa tarjota. Sattuu liikaa, voisinpa mennä pois. Ja mä hymyilen vieläkin, vaikka ei ole enää syytä. Vaikka ei ole mitään muuta syytä elää kun laihduttaakseni lisää. Hymy peittää kasvoni kun katson teitä. "Ei, ei minuun satu enää." Vaikka tää kaikki satuttaakin jo liikaa.