"Ei se vieläkään varmaan syö kunnolla."

"Mikä sulla on?" "Hymyile nyt vähän, kun tultiin käymään." Hymyilen tekohymyn miellyttääkseni. Tiedän, että lähdette pois kuitenkin. "Ota Perhostyttö ruokaa." "En mä ota, en mä tykkää niistä." "Otan mielummin mun tekemää salaattia." "Mitä sä oot syönyt täällä syyslomalla?" Mä valehtelen kaikenlaista siihen kysymykseen. "Puuroa, salaattia..." "Kyllä sun pitäis syödä jotain lämmintä joka päivä." Mä sanon, etten jaksa laittaa. "Ajattelen vaan sun parasta, ei tarvi suuttua." Mä en jaksa, kun mun syömisiin puututaan. Pikkusisko sanoi "Ei se vieläkään varmaan syö kunnolla." Nuo sanat satutti 9 vuotiaan suusta. Kaikki tietää, kaikki on huolissaan. Pitäisikö olla? Mä aion olla syömättä ensiviikolla tai ainakin syödä niin vähän ettei sitä lasketa. Pitääkö siitä olla huolissaan? Mä en näe sitä, mä en riitä näin. Kukaan ei sanonut, että olin laihtunut. En varmaan siis ollut. Nyt ainakin lihonut kaiken takaisin.

"Mä heitän nää roskiin, jos te ette syö näitä." "Mikä sua vaivaa?" Mikä mua vaivaa? Mä olisin halunnut kertoa miten muhun sattuu, miten haaveilen kuolemasta. Mutta en sanonut mitään. Jääkaappi on liian täynnä ruokaa. Mun pitää heittää osa roskiin ja osa syödä, osa oksentaa. Mä en kestä. Ne jätti mulle liikaa ruokaa käydessään. Mä melkein pakotin niitä syömään lisää, ottamaan ruokaa ettei sitä jäisi niin paljon mulle. "Otatko keksiä, ota pullaa, ota tää yks leipä ettei kovetu." Kaikki minun suustani. En mä halua ruokaa, en kestä sitä. Mua ahdistaa, mä haluan pois. Otin tarvittavan heti, kun jäin yksin. Kyyneleet saapuivat heti silmiin. Mä en halua olla se, joka jää yksin, se joka hylätään monien satojen kilometrien päähän yksin tuskansa kanssa. Mutta mä olen se, vaikka en halunnut. En haluaisi huomenna kouluun. Haluaisin vaan jäädä kotiin, nukkua ja olla syömättä. Mä en vaan jaksa. Mä alan taas tähän, on niin helppo palata. Niin helppo olla vaan lopettamatta. Laihtua pieneksi, että mut vihdoin huomataan. Antakaan mun laihtua, olla jotakin. Ensi kerralla, kun nään perheen tahdon, että joku sanoo mun laihtuneen. Elämästä tulee kovaa, musta tulee vihainen ja kylmä. Nälkäinen ja väsynyt. Mutta se ei haittaa, kunhan olen joku päivä kaunis. Kaukana kaikista, kaikkien ulottumattomissa. Niin hauras, ettei mua voi koskea. Se tulee vaatimaan paljon kipua, mutta mä olen valmis kestämään sen.
Olen valmis tähän.