Odottelen terkkarin huoneen ulkopuolella. Terkkari pyysi mua käymään. Me soitetaan yhdessä polille mun oksentamisesta. Mua pelottaa, mä en haluaisi. Mutta terkkari sanoi, että johonkin tästä on edettävä. Terkkari sanoi tekevänsä itse lähetteen syömishäiriöpolille, jos en suostu ottamaan mun terapeuttiin yhteyttä. Vihaan itseäni. Mä haluan vaan pois. En pysty sen jälkee enää katsomaan terapeuttia silmiin. En tänäänkään pystynyt, kun kuraattori otti polilla puheeksi syömiset. Kielsin oksentamisen, taas. Mua pelottaa, pelottaa niin. En mä tarvi apua. Mä haluan vaan laihtua ja saada tän säästöliekin pois. Ei minun ole enää edes nälkä. Syömiset painottuu iltaan. Silloin mä syön kaikkea ja oksennan. Laihdun 200 grammaa päivässä. Vihaan itseäni niin. Kehoani, elämää, kaikkea. En jaksa olla minä. En jaksa olla lihava. Haluan vaan olla olematta elossa tai vaan olla laiha. "Mitkä on sun tavoitteet, mitä haluaisit muuttaa?" "Mä vaan haluaisin laihtua." "Kuinka paljon?" "Liikaa..." Mahaan sattuu, jos syön. Oksennus nousee heti kurkkuun. Silti syön iltaisin. Päivisin en mitään muuta kuin kahvia. "Ei minun ole nälkä. Ei, en mä tarvi ruokaa. En enää..." Sanon itselleni. Olo on niin tyhjä, niin tyhjä. Päässä heittää. Mutta kaikki on niin kaunista, en mä halua lopettaa. En mä halua enää lihoa. Ei mulla ole varaa lihoa. Miten mä oikeasti jaksan? En tiedä, en enää tiedä.
Tulin kotiin ja tein leipää. Oksensin. Tein rahkaa. Oksensin. Oksensin uudestaan, kun join mehua. Söin porkkanaa ja kohta varmaan taas oksennan. Tätä mun elämän sisältö on. Ja kaikki kysyy miten jaksan koulussa, kun en syö. "Jaksatko sä?" "Mun on pakko..." "Puhutaanko sun kohdalla pian sairaslomasta tai osastosta." "Ei, kyllä mä pärjään." Pärjäänkö oikeasti? Mä haluaisin vaan luovuttaa. Enkä vieläkään usko, että mulla olisi syömishäiriö. Et sä anna mun uskoa. Tää on normaalia, oikeasti. Muhun sattuu vaan liikaa. Ne on niin huolissaan, ne ei tiedä mitä tehdä kun en ota apua vastaan. Ne on ihan neuvottomia mun edessä. Mä olen vahvempi, kun jatkan. Paljon vahvempi. "Mieti sitä ravitsemusterapeuttia. Mieti sitä syömishäiriöpolin arviointikäyntiä." Miksi miettiä, kun en mä tarvi niitä. En mä ansaitse niitä, en ansaitse apua. ´"On vaikeaa kun sä et itse nää, että sulla olisi ongelma, mutta sulla on." Niin en nääkkään. Terkkari soittaa mun kanssa huomenna uudestaan polille, kun se ei tänään onnistunut. Mua pelottaa, kun en mä mitään apua halunnutkaan. Mä olen epäonnistunut. Sä pidät mua epäonnistuneena, surkeana. "Laihduta lisää, älä syö huomenna, oksenna." Sä kuiskit mun korvaan. Ja minä tottelen. Se on niin helppoa, liian helppoa. Ja mä kuiskaan "älä jätä mua koskaan..."
http://www.youtube.com/watch?v=XXlf-xcM5mA
Mä niin tiedän miltä susta tuntuu.
VastaaPoistaKun haluaa olla edes pieni, kun ei voi muka olla kauniskaan.
Ja kuinka ei koe tarvitsevansa apua, ansaitsevansa apua.
Ja että mitään vikaa ei edes ole. Mä en myönnä oksentamistani edes itselleni.
Joinakin päivinä sitä tajuaa olevansa sairas, mutta sitten tulee taas päivä, jona ajattelee, että mitään ongelmaa ei ole, ei voi olla. Olenhan normaalipainoinen. Se kuluttaa ja syö sisältäpäin, kun peilikuva ahdistaa. Mun psyka ei edes puutu mun syömisiin, kun valehtelen jatkuvasti, että on syöty, ei, en ole oksentanut. En ole ahminut ja oksentanut ja ahminut vähän lisää. En minä, en sellaista. En.
Voimia sulle, sä kirjotat tosi kivasti!
Niin tajuaa ja myöntääkin välillä. Mä en vaan jaksa tätä, mutta silti jatkan. Enhän mä muuta voi, täähän on niin kaunista. Et varmaan säkään jaksaisi. Kiitos paljon ja voimia myös sulle! <3
PoistaTosi hyvä kommentti! Itse muistan ajatelleeni myös, että muhun käytetty apu ja aika voidaan antaa muille, joilla on oikeita ongelmia. (En kylläkään kärsi syömishäiriöstä vaan muusta.)
PoistaMä tunnen myös muitakin jotka ajattelee noin kun säkin joskus ajattelit. Se on vaikeeta, kun ei koe ansaitsevansa mitään hyvää.
PoistaJotkut syömishäiriöiset ajattelee, että hakevat apua tai ottavat vastaan apua vasta sitten, kun tilanne on äärimmäinej tai kun paino on niin ja niin vähän, "koska ei ne ottais mua vakavasti tämän painoisena". Onko sulla sellaista ajatusta?
PoistaOn joo... Kokee ettei voi olla mitään ongelmaa, kun on näin lihavakin. Kokee ettei saa ottaa vielä apua vastaan, ehkä sitten kun on laihempi. Ehkä sitten siihen on lupa.
PoistaVaikka tietää tekevänsä itselleen pahaa, ei silti tahdo tai osaa lopettaa. Niin tuttua... Sulla jos kenellä on oikeus pyytää ja saada apua, voimia! <3
VastaaPoistaKiitos. <3 Kokisinpa itekkin niin, tuntuu vaan niin vaikealta uskoa. Enkä tiedä pystyykö mua kukaan auttaa, kun en itse nää mitään ongelmaa. Hetkittäin havahdun todellisuuteen ja nään kaiken. Sitten oon taas takaisin siinä sumussa. Olo on niin sekava, eikä tiedä mitä haluaa oikeasti.
PoistaToivon niin, että sun terkkari tajuu ottaa yhteyttä sinne sh-polille. :( Ongelmahan on juurikin se, että sä et näe käytöksesäs ongelmaa. Ei oikeasti oo normaalia kutsua kauniiksi ahmimis ja oksentelun täytteisiä päiviä. Tai, että normaalia olisi, että päivät 'kulkevat sumussa' ja kuinka jatkuvasti palelee. Palelu kertoo, että kehos ei oo kunnossa ja kuinka se joutuu säästäämään lämmönsäätely toiminnoissa että energiaa riittäs pitää sut elossa. Sitkun sun aivot alkaa saamaan energiaa niin huomaat varmasti millainen tilanne sulla oikeasti on läpikäytävänä. Tarvitset apua, ota kiltti se apu vastaan! Et menetä mitään!
VastaaPoistaOsaisinkin ottaa, mutta pelkään etten osaa. Koen etten edes saa ottaa. En tiedä miksi täällä on niin kaunista, ehkä tää on vaan jo niin tuttua ja turvallista, josta ei halua tai osaa luopua. Kiitos kuitenkin kommentistasi.
Poista