Jään tähän uneen kauniinpaan, mutta pahinpaan.

"Ei ketään kiinnosta." "Kyllä mä ainakin oon huolissani siitä, kun sä et syö." "Puhuiko sun terapeutti vielä siitä polista, ravitsemusterapeutista." "Ei puhunut." "Lupaathan sä mulle, että sä syöt jotain ennen kun meet töihin?" En vastaa, en lupaa. Enhän mä edes osaa. Lopetin sen lääkkeen eilen, olo on ollut pirteämpi, mutta jotenkin sekava. Ahmimishimot on pienentyneet, sen mä huomasin. Näen jo solisluut jotenkin, mutta painon luku on vieläkin liikaa. Tunnen lonkkaluut selvemmin, mutta sekään ei riitä. Jalat eivät osu enää yhteen istuessa jalkapohjat maassa, mutta ei, se ei riitä. Mahassa on vieläkin liikaa, jaloissa on liikaa, minussa on kaikki liikaa. En jaksaisi mennä töihin, mua pelottaa se liikaa. Pelottaa, etten osaa mitään, että taas vaan mokaan kaiken. Tyydyn taas vaan kahteen kuppiin kahvia. En mä voi syödä muuta, en mä osaa. En mä edes ansaitse ruokaa. Mä en jaksa sitä, kun vihaan itseäni niin paljon.

Päivystäväsairaanhoitaja soittaa mulle huomenna neljältä. Kyselee vaan kuulumiset. Ehkä kerron, etten jaksa enää. Kuraattori oli oikeasti huolissaan, sen näki siitä. Pitääkö oikeasti olla, kun en mä edes laihdu? En vaan syö, en vaan osaa. Oksennan oikeastaan kaiken syömäni. Pitääkö oikeasti olla huolissaan? Mä en ole, en vieläkään. Kuraattori totetaa, että kyllä tuo on syömishäiriö. Ja mua pelottaa se diaknoosi. "Ei minulla ole, ei voi olla." En mä halua uskoa. "Mä en tiedä enää mitä me sun kanssa tehdään, pelkään, että sä hyydyt." Muakin pelottaa se, kun en laihdu vaikka en söisi. Mua pelottaa syödä, koska en laihdu. Kaikki pyörii vaan syömättömyydessä ja oksentamisessa. Mun koko elämä. Ei mulla ole enää muuta, ei enää edes itseänikään. On vain keho, jota haluan satuttaa. Se ei ole minä, minua ei enää ole. On vain tyhjät kuoret, jotka ei tunne enää nälkää. Tyhjät kuoret, jotka tuntee vaan kaiken kivun, mutta ne ei osaa lopettaa. On vain maailma, johon jäin vangiksi. Maailma, josta tuli liian kaunis. Maailma, jota muut eivät usko edes olemassa olevaksi. Mutta se maailma on mulle todellinen, enkä uskalla irrottaa otettani siitä. Jos lähtisin täältä niin jäljelle ei jäisi mitään. Koska eihän minua enää ole, ei ole sitä tyttö joka silloin joskus löysi tämän maailman. Ei sellaista enää ole. On vain tyttö, joka on rakastunut tähän kaikkeen. Tyttö, joka ei uskalla päästää irti. Tyttö, joka ei olisi mitään ilman tätä kaikkea. Ei edes olemassa.

 

Minä katosin jättäen jälkeeni vaan muiston itsestäni

Muiston siitä millainen joskus olin

Kun joskus riitin itselleni

Kun olin myös jotain ilman tätä kaikkea

Nyt en olisi mitään

Olisin vaan varjo vailla tarkoitusta

Haamu vailla menneisyyttä

Olisin vaan turha

En siis päästä irti

En etsi sitä mikä joskus olin sillä tiedä, että se on kuollut

Minun tyttöni on poissa, minä tiedän sen

Tiedän, etten olisi enää mitään ilman sinua

Minä jään tähän haavemaailmaan

Uneen kauniinpaan, mutta samalla pahinpaan

Minä jään