Kipujaan on joutunut jo kauan kantamaan.

Minuun sattuu, enemmän kuin aikoihin. Paino ei ollut pudonutta paljon eilisestä, ihan liian vähän. Kävin puhumassa terapeutille, vaikka ei ollut aikaa sovittuna. En mä pystynyt puhua oksentelusta vieläkään, mutta avasin vähän keskustelua syömättömyydestä. Terapeutti alkoi puhua osastosta, jos tää jatkuu. Mä puhuin siitä miten mulla on kaksi kissaa, en mä voi mennä osastolle. Hän ymmärsi. Sanoin, että pärjään kyllä. Terapeutti sanoi, että mun pitää totuttaa itseni taas syömään. Mä esittelin mun ruokaostoksia. Karkkia ja kissanruokaa. Ja kaikki meni taas ahmimiseen ja oksentamiseen, mistä en kertonut. En vaan osannut. Eikä sitä edes arvattu. Tänään ahmin jo ne suklaat ja oksensin. Muuta en ole syönyt, enkä syökkään. Mulla olisi tuolla vielä karkkia. Mä haluaisin leipää, mutta en mä voi syödä. Itken varmasti viikonloppuna, kun pitää syödä.

Mä haluan vaan nukkua kaiken pahan pois. Tuntuu niin pahalta. Terapeutti sanoi, että syömättömyys lisää mun pahaa oloa. Että auttaisi, jos söisin. Mä sanoin, että lihon heti jos syön. Se on oikeasti totta. Tää lääke lihottaa mua, jos syön normaalisti. En mä voi siis syödä. Mä menen nukkumaan, koska en jaksa enää elää. Kello on vasta seitsemän, mutta mä en jaksa tätä päivää yhtään enää. Mä otan muutaman ylimääräisen ketipinorin kohta ja nukahdan. Koska en jaksa tätä enää. En mä kuole, mutta haluan vaan unohtaa hetkeksi pahan olon, kaiken tämän tuskan. Enkä halua tänään enää syödä, haluan unohtaa senkin. Haluaisin vaan nukkua pois. En vaan jaksa. Pitäisikö mun soittaa päivystävälle tai kuraattorille vai vaan mennä nukkumaan? En tiedä mitä haluan. Muhun sattuu vaan liikaa.