Ne näkee vaan kuinka hymy peittää kylmät kasvoni.

Katson, kun luokkalaiseni syö pullaa. Minun on niin nälkä, mutta tyydyn kahviin. Paino ei vaan laske, kuin liian hitaasti vaikka mitä tekisin. Lopetan varmaan noi lääkkeet, koska niistä mä lihon. Hitsaustunnilla ajattelin vaan ruokaa samalla, kun hitsasin. Join ruokatunnilla vihreän ED:in. Kävin polilla. Mua pelotti, että terapeutti kysyisi jotain terkkarin puhelusta. Mutta se ei sanonut mitään muuta kun, että soititte keskiviikkona. Ei terapeutti ollut huolissaan, ei enää. Ei se puhunut enää syömishäiriöpolista, ravitsemusterapeutista. Ei se puhunut mitään mun syömisistä. Ei sitä kiinnosta, ei ketään kiinnosta. Menin kauppaan, ostin suklaata ja karkkia. Ahmin suklaat ja oksensin ajatellen, ettei ketään kiinnosta. Irtokarkit oli tarjouksessa, ostin niitäkin. Mun pahin vihollinen. Mä oon niin surkea, mä haluan vaan kuolla. Ei ketään kiinnosta, vaikka näännytän itseni, vaikka oksennan kaiken syömäni. Ei ketään enää kiinnosta, joten miksi minuakaan kiinnostaisi. Mä haluan vaan jatkaa. En tiedä pyörrynkö viikonloppuna töissä, mutta mä en välitä. Mä en välitä enää mistään. Mä en jaksa. Sanoin terapeutille, kuinka muhun sattuu tää eläminen, mutta ei sitä kiinnostanut. Aika loppui jo, ei me enää voida puhua.

Mä haluan syödä ja sen jälkeen oksentaa. Tuntuu niin pahalta, sattuu. Syön lusikallisen viilistä ja loput heitän roskiin. Teen niin nykyään aina. Paino aamulla 58.8 kg. Mä olen niin lihava. Mun on pakko lopettaa ne lääkkeet, että laihdun. Tiedän, että saan sivuoireita, jos lopetan noin vain. Mutta en kestä tätä vaan enää. En mä tarvi mitään lääkkeitä, mitään apua. Kun mä haluan vaan laihtua pieneksi keijuksi. En vaan uskalla enää syödä oksentamatta. En uskalla enää lihota. Ei mulla ole siihen edes varaa. Enää tänään en ota iltalääkettä, en enää voi. En enää uskalla. Mun on pakko lopettaa nyt. Haaveilen ruuasta, haaveilen siitä mitä seuraavaksi oksentaisin. Mä en jaksaisi viikonlopuksi töihin, mä en jaksaisi mitään. Sanonko huomenna kuraattorille, etten vaan jaksa. En jaksaisi enää hengittää. Eläminen sattuu muhun niin, sä satutat. Mutta olet liian rakas luopuakseni sinusta. Eikä ketään halua enää, että edes luovunkaan. Ei enää halua, kaikki muuttui sanojeni jälkeen. "Me ei voida auttaa sua..." Se on totuus. On pärjättävä yksin, on näännytettävä itseäni lisää, on oksennettava kaikki syömäni ruoka. On vaan pakko, kun ei muuta voi. Kun ei enää muuta vaihtoehtoa tarjota. Sattuu liikaa, voisinpa mennä pois. Ja mä hymyilen vieläkin, vaikka ei ole enää syytä. Vaikka ei ole mitään muuta syytä elää kun laihduttaakseni lisää. Hymy peittää kasvoni kun katson teitä. "Ei, ei minuun satu enää." Vaikka tää kaikki satuttaakin jo liikaa.

Voisinpa vaan lentää tuulen mukaan.

Terkkari soitti mun terapeutille. Kuulin puhelusta sanoja. Syömishäiriö, molemmat. Terkkari sanoi, että oli puhunut mun kanssa bulimiasta. Nyt ne puhuu, että on myös anorektisiapiirteitä. "Haluaa satuttaa itseään, keksii aina jotain miten satuttaa itseään." Terkkari sanoo puhelimessa. Terkkari sanoi, ettei voi pakottaa mua syömishäiriöpolille ennen kuin menen niin huonoon kuntoon, että pyörtyilen. Tuli siis tavoite pyörtyä vissiinkin. Tuli olo, että on niin surkea. Ettei riitä. Terkkari sanoi, että mulla pitää olla halu parantua, jos menen sinne syömishäiriöpolille. Ne ei voi auttaa mua nyt, niin se sanoi. "Kyllä sä vielä huomaat tarvitsevasi apua." Ne ei tiedä mitä ne tekee mun kanssa. Ne on niin huolissaan. Huomenna on terapia. Pelottaa nähdä terapeuttia tän puhelun jälkeen. Olin tänään sairaslomalla. Ahdisti niin. Koulusta ei tule mitään. Meen tänään salille. Terkkari sanoi, että silloin pitää syödä.  En vaan osaa syödä oksentamatta. Purin ruuan ja syljin roskiin. En mä kestä sitä. Ehkä tänään laihdun, kun meen salillekkin. Ei ole nälkä, mä ahmin silti. "Miksi sä haluat laihtua?" "Mussa on liikaa..." "Mitä sussa on liikaa?" Hiljaisuus. "Läskiä..." "Missä kohtaa?" "Mahassa ja jaloissa." "Mitä sä haluaisit?" "Haluaisin kelvata itselleni, olla kauniimpi." "Mä arvasin, että sä sanot noin. Mutta ei luuranko ole  kaunista, vaan terve keho. Kun syö salaattia, perunaa ja lihaa. Sä luulet tulevasi kauniimmaksi, mutta oikeasti meet vaan pahempaan suuntaan." "Sun kuva itsestäs on vääristynyt, niin kuin yleensä syömishäiriöissä." Terkkari puhui paljon. Mä en pystynyt mennä tunnille. En usko vieläkään. En halua usko, en vaan halua. Haluan kieltää kaiken, mutta sekin on kuulemma tavallista.

Salilla huomaan kuinka hyydyn selkälihaksia tehdessä. En enää jaksa nostaa käsiä irti lattiasta. Muut jaksaa, ne on syönyt muutakin kuin yhden porkkanan tänään. Mutta mä en luovuta. Kotona söin proteinirahkan ja on kauhea nälkä vieläkin. Onneksi ei ole ahmittavaa, enkä lähde kauppaan. Syön tänään vielä porkkanaa vähän ja toivon huomenna pienempää vaa'an lukua. Enemmän kuin se 200 grammaa. Oon alkanut jättää kahvia pois, siinäkin on liikaa kaloreita. Oon väsyneempi, vihaisempi. Huudan kissoille, hermostun niille. En vaan jaksa mitään. Ajattelen vaan ruokaa ja sitä, että täytyy olla syömättä. Joo oksensin tänäänkin, söin suklaata. Mä en osaa pyytää apua, mä en tarvi sitä. Ehkä sitten, kun olen laihempi. Sitten, kun musta oikeasti ongelmat huomaa. Nyt mä en ansaitse sitä. Mä oon surkea, surkeampi, surkein. Toivon, että tää liikunta vei pois säästöliekin. Mä en edes uskalla syödä, kun laihdun niin vähän päivässä. Mua pelottaa huominen terapeutin tapaaminen, mä en jaksaisi kouluunkaan. Kaikki kaatuu päälle ja mä oon niin väsynyt. Mutta silti jatkan. Haluan pyörtyä koulunkäytävälle, haluan vaan laihtua, nähdä luut selvemmin. Nyt en ole mitään muuta kuin lihava, surkea, epäonnistuja. Mä olen liian loppu, mutta mä jatkan kunnes kelpaan. Kunnes olen jotain... Luuranko.

Sinä olet uusi ystäväni kaunein, mutta surullisin.

Mä oon niin vihanen itselleni, niin vihanen muille. Miksi mun asiohin puututaan? Oksensin eilen suihkunlattialle dippivihannekset. Siis vihannekset? Koska mä pelkäsin lihovani niistä. Olen ihan jäässä, vaikka päälleni virtaa kuumaa vettä. Tunnen kuinka jalat pettää alta, en pyörry vaan jatkan. Enhän mä osaa lopettaakkaan. Tää on ottanut minusta yliotteen. Mä oon ihan tän vietävissä. Se on surullista, mutta niin kaunista. Muhun sattuu, mutta en mä osaa lopettaa kipuakaan. Mä oon ansainnut tän kaiken.

Odottelen terkkarin huoneen ulkopuolella. Terkkari pyysi mua käymään. Me soitetaan yhdessä polille mun oksentamisesta. Mua pelottaa, mä en haluaisi. Mutta terkkari sanoi, että johonkin tästä on edettävä. Terkkari sanoi tekevänsä itse lähetteen syömishäiriöpolille, jos en suostu ottamaan mun terapeuttiin yhteyttä. Vihaan itseäni. Mä haluan vaan pois. En pysty sen jälkee enää katsomaan terapeuttia silmiin. En tänäänkään pystynyt, kun kuraattori otti polilla puheeksi syömiset. Kielsin oksentamisen, taas. Mua pelottaa, pelottaa niin. En mä tarvi apua. Mä haluan vaan laihtua ja saada tän säästöliekin pois. Ei minun ole enää edes nälkä. Syömiset painottuu iltaan. Silloin mä syön kaikkea ja oksennan. Laihdun 200 grammaa päivässä. Vihaan itseäni niin. Kehoani, elämää, kaikkea. En jaksa olla minä. En jaksa olla lihava. Haluan vaan olla olematta elossa tai vaan olla laiha. "Mitkä on sun tavoitteet, mitä haluaisit muuttaa?" "Mä vaan haluaisin laihtua." "Kuinka paljon?" "Liikaa..." Mahaan sattuu, jos syön. Oksennus nousee heti kurkkuun. Silti syön iltaisin. Päivisin en mitään muuta kuin kahvia. "Ei minun ole nälkä. Ei, en mä tarvi ruokaa. En enää..." Sanon itselleni. Olo on niin tyhjä, niin tyhjä. Päässä heittää. Mutta kaikki on niin kaunista, en mä halua lopettaa. En mä halua enää lihoa. Ei mulla ole varaa lihoa. Miten mä oikeasti jaksan? En tiedä, en enää tiedä.

Tulin kotiin ja tein leipää. Oksensin. Tein rahkaa. Oksensin. Oksensin uudestaan, kun join mehua. Söin porkkanaa ja kohta varmaan taas oksennan. Tätä mun elämän sisältö on. Ja kaikki kysyy miten jaksan koulussa, kun en syö. "Jaksatko sä?" "Mun on pakko..." "Puhutaanko sun kohdalla pian sairaslomasta tai osastosta." "Ei, kyllä mä pärjään." Pärjäänkö oikeasti? Mä haluaisin vaan luovuttaa. Enkä vieläkään usko, että mulla olisi syömishäiriö. Et sä anna mun uskoa. Tää on normaalia, oikeasti. Muhun sattuu vaan liikaa. Ne on niin huolissaan, ne ei tiedä mitä tehdä kun en ota apua vastaan. Ne on ihan neuvottomia mun edessä. Mä olen vahvempi, kun jatkan. Paljon vahvempi. "Mieti sitä ravitsemusterapeuttia. Mieti sitä syömishäiriöpolin arviointikäyntiä." Miksi miettiä, kun en mä tarvi niitä. En mä ansaitse niitä, en ansaitse apua. ´"On vaikeaa kun sä et itse nää, että sulla olisi ongelma, mutta sulla on." Niin en nääkkään. Terkkari soittaa mun kanssa huomenna uudestaan polille, kun se ei tänään onnistunut. Mua pelottaa, kun en mä mitään apua halunnutkaan. Mä olen epäonnistunut. Sä pidät mua epäonnistuneena, surkeana. "Laihduta lisää, älä syö huomenna, oksenna." Sä kuiskit mun korvaan. Ja minä tottelen. Se on niin helppoa, liian helppoa. Ja mä kuiskaan "älä jätä mua koskaan..."

http://www.youtube.com/watch?v=XXlf-xcM5mA

Piilopaikka, josta joku nimeäni hiljaa huutelee.

Mun ei pitänyt enää ahmia, mutta geisha on niin hyvää. Miksi ostin sitä taas, että saan oksentaa. "Miten sun syömiset on mennyt?" "Niin ja näin." "Mitä se tarkoittaa?" "Ei niin hyvin..." "Söitkö mitään lämmintä viikonloppuna?" "Söin mä lämpösiäleipiä." "Ootko sä koskaan oksentanut syömääsi ruokaa?" "Oon mä joskus..." "Ootko pitkään aikaan." "En..." Valehtelin, koska en mä muuta osaakkaan. "Eli me ei puhuta sun kohdalla syömishäiriöstä." "Ei." Puolet käynnistä oli taas syömisistä puhumista. Onko se muka niin tärkeää? Geishapatukat katoavat yksitellen. Mä olen surkea epäonnistuja. Huomenna en mene ostamaan karkkia, vaikka menen kauppaan ostamaan kakkuaineksia. Nälkä voitti taas minut. No saanpahan ainakin oksentaa taas. Huomenna mulla on käynti polille kuraattorin kanssa. Se ottaa varmasti puheeksi syömiset, mutta mä kiellän kaiken. En mä osaa kertoa, en osannut taaskaan. Ei mun edes tarvi kertoa. Luokkalainen kävi mun luona illalla. Oli kyllä tosi kiva. "Kirjoitatko säkin runoja?" Tyttö kysyi multa. "Joo aina välillä." Jos nyt tähän loppuun kirjoittaisin runon ja menisin oksentamaan nämä suklaat.

Päästin sinut elämääni

Näytin sulle maailmani

Sä sanoit täällä on hyvä olla

Älä kerro tästä paikasta

Tää on sun piilopaikka

Tää satuttaa vaikka

Silti mä tänne jään, enkä aio lähteä

En vaikka muut toivoivat mulle toista reittiä

Mä valitsin tieni

Mä valitsin maailmani

Eikä kukaan voi mua tästä maailmasta erottaa

Ei kipua voida minusta poistaa

Ei minua sinusta

Ei sinua minusta

Ei tätä hetkeä, kun sattuu

Joku muhun silloin lujemmin tarttuu

Ja sanoo täällä on niin hyvä olla

Paras olla

Älä lähden milloinkaan

Ei ennen kuin pois mennä saan

Olla joskus edes vähän vähemmän, tarpeeksi vähän.

Viikonloput menee niin huonosti. Mä vaan ahmin ja oksennan. Heti kun saan oksennettua niin ahmin lisää. Katsoin the voice kids plan-showta ja ahmin, oksensin. Ne lapset siellä tv:ssä puhuu miten ei jaksa koulussa, jos ei saa ruokaa. Miten ei opi mitään, kun saa vaan mukillisen puuroa päivävässä. Ja mä vaan oksennan ruokani pois. Silti mä en lopettanut, en osannut. En vaikka yritin ajatella niitä lapsia. Tänään päätin, etten mene kauppaan, etten ahmi. Hyvä saada edes yksi välipäivä. Ajattelin, että rupeaisin elämään yhdellä leivänviipaleella (hätätapauksessa kahdella), yksi olisi tavoite tai sitten kahdella viilillä. Niin kuin elin joskus. Paino on liikaa, enkä kestä sitä. Mun on pakko laihtua ja unohtaa ahmiminen. En mä halua olla mikään bulimikko, en halua. Se on ihan tyhmää, mielummin niin niin laiha. Niin, ettei kukaan enää huomaa mua. Näkymätön. Mun on pakko saada jostain motivaatiota laihtua. Ei enää karkkia, ei enää mitään muuta kuin leipää ja viiliä. Kerran viikossa koulun puuro, jos tarvin sitäkään. Kaupasta saa hakea vaan leipää, juustoa, kinkkua, maitoa, viiliä, funlightia ja kahvia. Löydän itseni kuitenkin ahmimasta ja lihomasta taas pian, vaikka kuinka suunnittelen. Mutta yritän taas. Tänään aion mennä vihdoin lenkillekkin. Huomenna vaa'an täytyy väyttää vähemmän. Kun en kestä sitä lukua.

Vaaka pelottaa mua. Pelottaa vaikken söisi, että lihon. Ehkä mä en enää liho, jos mä en ahmi. Mun on pakko olla vahvempi, kun tää. Mun on pakko laihtua keijukaisen kokoon. Tää vaan pilaisi sen. Mä en halunnut olla ahmiva ja oksenteleva tyttö, mä vaan halusin olla laiha. Ehkä enemmän anorektinen, kuin tälläinen. Ehkä mä vielä joskus olen, jos en enää syö. Enkä enää aio syödä. Menen isäinpäiväksi kotiin, siihen asti on taas aikaa olla vähillä syömisillä. Siihen asti on aikaa laihtua ja mähän laihdun. Ehkä sielläkin pystyn syödä vähän, enhä pystyn skipata ateriat menemällä kaverin luokse. Niin kuin teen aina. Aion valehdella kaikille. "Ei en mä enää oksentele." Enhän mä enää aiokkaan. Nyt aion vaan laihtua. Mä olen liian läski anorektikoksi, liian huono bulimikoksi. En mä ole mitään. Olen vaan liian huono kaikkeen, taipuva epäonnistumiseen. Mutta ehkä joskus vielä onnistun näiden kaikkien romahdusten jälkeen. Mun pitää olla vaan vahva ja laihtua. Olla joskus kevyt kuin tuuli, vahva kuin meren aalto, hauras kuin lumihiutale, kaunis kuin auringonlasku. Olla joskus.

Hirviönhahmoinen.

Tiedätkö sen tunteen, kun on aamulla niin nälkä, että meinaa pyörtyä ja juotkin vaan kaksi kuppia kahvia? Oksensin keskiviikkona 7 kertaa. Seisoin eilen suihkuhuoneen lattialla oksennuksen keskellä. Tähän se kaikki taas meni. Mä en kestä enää ruokaa, mutta silti vaan ahmin. Se tunne, kun on taas nälkä ja juon vaan kahvia aamulla. Eilen oli niin kylmä koulussa, olin ihan jäässä kokoajan ja oli nälkä. Nyt ahmin ja oksennan taas. Mun on niin nälkä, niin kylmä, niin paha olo. Oksennan ja ahmin lisää. Mä en osaa lopettaa. Sydän hakkaa täysiä rinnassa, mutta mä jatkan. Kunpa kuolisin tähän. Mä en kestä enää. Kuraattorikin otti tänään puheeksi oksentamisen. Teki mulle ruokasuunnitelman. En mä sitä aio noudattaa kuitenkaan. Puhui ravitsemusterapeutista. Sanoi, että tästä meidän pitää puhua polilla, kun mennään yhdessä sinne ensiviikolla. Mä oon jossain oudossa tilassa, ahmin vaan, enkä tunne mitään. Olo on niin tyhjä. En lopeta ennen kuin olen syönyt kaiken mitä ostin. Kaikki karkit. Muhun sattuu niin. Haluan vaan oksentaa ja sen jälkeen syödä lisää. Tää on jo karannut käsistä, mä myönnän sen. Bulimiaa en myönnä, vaikka välillä sitä ajattelenkin. Terkkari sanoi, etten tule jaksamaan kolmea vuotta koulussa jos en syö. Sanoi, että on huolissaan. Mä en jaksa, en vaan osaa lopettaa. Ahmin vaan, senhän mä osaan. Pian karkit on syöty ja saa taas oksentaa. Mutta niitä on lisää kaapissa. Kurkkuun sattuu, mahaan sattuu. Mutta ei, mä en vaan lopeta. Mä haluan syödä lisää, mä haluan oksentaa lisää. Tunnen kuinka jalat alkaa pettää alta, kuinka sydämeen sattuu. Lopetan hetkeksi. Kaadan loput karkit roskiin, etten enää ahmisi. Kylmyys palaa, mahaan sattuu. Mä en jaksa enää. Auttakaa mua. Nään solisluut selvemmin, minun on niin kylmä ja nälkä. Haluan syödä, mutta tiedän, että taas ahmisin. Otan vaan mehua. Olen niin hukassa, niin sekaisin.

Sattuu liikaa, liian vähän. Miksi lopettaa vieläkään? Enhän mä edes voi. Kuraattori kysyi onko mulla ollut koskaan diaknoosia bulimia. Ei ole, en ole ennen puhunut. Haluaisin itkeä, mutta en pysty. Haluaisin oksentaa lisää, mutta pelkään, että sydän pettää. Se hakkaa jo niin kovaa. Enhän mä voi vielä kuolla, en ole vielä tarpeeksi hyvä kuolemaan. Kuraattori sanoi, että kuolen jos en syö. Mutta mä syön, liikaa. Kaikki on niin huolissaan. Mä en osaa olla. Näytän nykyään hirveältä. Kynnet haurastuu, naamaan tulee näppyjä, silmät on väsyneet ja olen edelleen lihava. Mä en jaksa, onko mun pakko jaksaa? Kun ei enää tunne edes itseään. Kun ei vaan enää jaksaisi enempää. Mä olen hirviö, joka vaan tuhoaa itseään. Joka vaan tuhoaa elämää. Eikä mikään saa tuskaa loppumaan, minua myöntämään. Sillä mä tarvitsen tätä vieläkin liikaa. Koska en vieläkään kelpaa. En enää koskaan. Hirviö loppuun saakka. Eikä mikään anna minun myöntää tätä, ei puhua totta polilla. Ei enää. Tää haluaa, että kiellän kaiken. Eihän minua mikään vaivaa, en mä oksentele, en mä ole syömättä, en mä laihduta. Ei, en mitään näistä. Sä tahdot, että kiellän kaiken. Ei, ei minulla ole bulimiaa. Ei, ei minulla ole syömishäiriötä. Kun joku terapeutti kysyy niin vastaus on enää ei, sillä sä halut sen niin. Ollaan vain me kaksi. Kunnes laihdun. Sitten mulla on lupa myöntää tarvitsevani apua. Sitten vasta. Nyt olen liian lihava siihen, liian lihava kaikkeen. Vaikka kaikki satuttaa, vaikka sä satutat mua. Niin mä en lähde. En ennen kuin olen onnistunut. Kunnes sä annat mulle luvan mennä, luvan vihdoin kuolla tai luvan elää ilman sinua. Mutta ei vielä tänään, ei tänäänkään.

Se tahtoo tehdä minusta lasikeijun.

Kiitos kaikki 40 lukijaa, kun ootte mun tukena. Teitä on jo tosi paljon. Lähdin koulusta kesken, olin vaan puoli päivää. En hakenut terkkarilta lappua, lähdin vaan. Lähdin, että saisin ahmia ja oksentaa. Mitäs söin koulussa pienen kasan salaattia ja leivän. Kaveri sanoi, ettei muuten lähde illalla kahville jos en tule. Mä yritin koulussa oksentaa syömäni. Oksensin aamulla jo syömäni suklaapatukan koulun ja huoltohallin vessoihin. Miksi mä edes ostin sen aamukahvitauolla? En kestä ruokaa, silti ahmin sitä. Huono olo, pyörryttää, väsyttää. Oksensin kaksi tuntia, eikä karkit silti tullut kunnolla ylös. Mä vihaan itseäni. Kävin puhumassa terkkarille. Sanoin, että hän oli oikeassa. En mä pysty lopettaa. Itketti. Terkkari sanoi, että puhui mulle liian tiukasti eilen. Mutta sanoi puhuvansa silloin syömishäiriöllä mun sisällä. Siihen mihin en usko vieläkään. Epäilin sitä onko mulla bulimiaa, epäilen vieläkin. En halua uskoa, haluan kieltää kaiken. Jos huomenna en ahmisi. Heitin taas ruokaa roskiin. Huomenna en mene ruokailuun, se ahdistaa liikaa. Katoan, olen se outo tyttö, joka ei tule syömään tai joka syö vaan salaattia. Luokkaleinen tyttö hymyili, kun huomasi, että tänään tulen syömään heidän kanssa. Mutta huomenna en saa mennä. Otan kouluun vihreän ED:in ja juon sen salaa jossain ruokatunnilla. Odotan kauhulla iltaa, koska silloin haluan aina ahmia. Silloin on liian nälkä, liian paha olo. Eilenkin oli. Paino oli laskenut yli kilon viime kerrasta, mutta ei se riitä. Lihoin niin paljon, että itkettää.

 

Joskus toivoin salaa syömishäiriötä, ihailin anorektikoita, halusin itseni siihen kauniiseen maailmaan. Riittääkö se tekemään mulle syömishäiriön? Sanat "sä oot lihonu" riittää varmaan siihen. Niistä entisen parhaan kaverin sanoista kaikki alkoi. Aloin inhota itseäni, vihata kehoani. Silloin tajusin, että mun pitää laihduttaa. Mä en kelpaa näin, en kenelläkkään. Saan vaan kaikilta huomautuksia siitä miten olen lihonut. En kestänyt sitä. Halusin palautetta siitä miten olen laihtunut. Yksi parhaista laihdutusmuistoista oli se kun meinasin pyöryä osaston käytävälle, en ollut syönyt koko päiväni mitään. Silmissä vaan sumeni ja kaaduin. Ja sitten tietysti viimeisin kun pääsin alimpaan painoon laihdutuksen aikana 57.7 kiloon. Nyt haaveilen taas ruuasta, vaikka on huono olo. Pyörryttää, oksettaa vieläkin. Ehkä juon vähän kahvia, jos se auttaa. Haluaisin vaan nukkua ja huomenna yrittää taas olla syömättä. Terkkari laittaa viestiä onko olo helpottunut. Ei ole, mulla on kauhea olo. En vaan jaksa, haluan laihtua. Mä en halunnut tätä, tää halusi mut. Syömishäiriö. Ja mä itken, eihän mulla koskaan pitänyt olla sellaista. Ei mun pitänyt olla niin heikko. Kaikki pyörii syömisten ja oksentamisen ympärillä. Koulusta ei tule mitään, oon vaan sairaslomalla kokoajan. Tää on liian rankkaa. Kunpa laihtuisin pois. Haihtuisin. Mutta ei, mun pitää olla täällä laihtumassa vielä vähän lisää, eikä sekään ikinä riitä. Terkkari soitti, muhun sattuu. Sattuu niin, mä en jaksaisi enää. Sattuu ihan liikaa. Mä haluan jo pois, mutta ennen sitä haluan olla hetken laiha, pieni, kaunis, hauras, linnunluinen keiju.

Joku kutsuu mua nimeltä

Joku pyytää luokse jäämään edes yhdeksi yöksi

Mutta siitä tuleekin monta yötä

Monta päivää

Se kietoo minut kylmään syleilyynsä

Ja kuiskii korvaan kauniita sanoja

Sanoja, jotka ensin haukkuu ja sitten kannustaa

Se sanoo "älä päästä irti, älä usko muita, usko minua"

Se on jotain kaunista, jotain niin haurasta

Se tahtoo tehdä musta lasikeijun

Sellaisen, jota kukaan ei voi koskettaa

Ja mä olen sen ja se on mun

Me olemme...

Eikä kukaan voi erottaa meitä

Ei vaikka joku luulisi niin

Ei ennen kuin olen hauras lasikeiju

Eikä ehkä sen jälkeenkään

Tahdoin vaan olla näkymätön.

"Meinaaks sä tolla elää loppupäivän?" Kysyy yksi luokkani poika. Muut syövät kinkkukiusausta ja minä juon vihreää ED:iä jossa on vaan 40 kaloria pullossa. Epäreiluako? Mun oli pakko mennä syömään yhden luokkalaisen takia, kun käytiin niillä sen jälkeen. Joku oli yrittänyt soittaa mulle, kun oltiin siellä. Arvelin terkkaria ja menin käymään siellä. Se oli yrittänyt soittaa mun eilisen viestin takia. Kun oksensin verta eilen. Ja pelkäsin, että se on vaarallista. Se sanoi, että nyt soittaa polille. Mä epäröin, mä en olisi halunnut. Se sanoi, että tää on vakavaa, että satutan itseäni tällä. Terkkari luetteli mulle mitä bulimian merkkejä musta näkee. Ja mä hoin, etten usko syömishäiriöihin. Sanoin, että voin lopettaa, jos haluan. Terkkari sanoi, että lopeta sitten. Se sanoi, että älä ahmi ja oksenna torstaihin asti. Näytä voitko lopettaa. Ei uskonut mua, ei uskonut muhun. Terkkari sanoi, että se en ole minä. Että se on syömishäiriö, ettei se ole mun vika. Mutta mä voin lopettaa, voinhan? Sanoin, että olen syömättä, ettei tarvi oksentaa. Tänään olen syönyt painostuksena pienen rinkelin. Kun luokkalainen pyysi, että syön sen kun en syönyt koulussakaan mitään. Tarjosi leipääkin, mutten ottanut. Onko sekin huolissaan? Muuten kaikki on ollut nestemäistä. Se ei ahdista niin. Nyt juon valio eila lattea. Mun ruokaostokset viikolle näytti tältä: valio eila latte, fun light, valio plus vaniliajuoma, yuju-vilvoitusjuoma, mago smootie, mansikka-banaani smootie, rahkajuoma, valio plus valijajuoma. Ja joo oli nälkä kaupassa siksi näin paljon taas. Mutta ei mitään ahmittavaa, onneksi. Tänään olisi ollut koulussa puuroa, mutta sain loppu päivän vapaaksi. Ei siis tarvi syödä. Puurokin ahdistaa nykyään ja salaatti, leipäkin vähän. Kaikki paitsi ei nestemäinen. Se on ainut mikä menee enää melkein alas ja pysyy siellä.

Terkkari yrittää soittaa mun terapeutille ensviikolla uudestaan. Sen mielestä tätä pitää nyt saada eteenpäin. Mä vaan sanoin ettei mulla ole mitään ongelmaa, että menee ihan hyvin. En mä nää mitään ongelmaa, en mä tarvi apua. Ei tän tarvi muuttua, mun tarvii vaan laihtua. Pelistä katsoo edelleen lihava tyttö ja siihen pitää tulla muutos. Haaveilen taas ruuan roskiin heittämistä, vaikka se melkein kaikki onkin nyt jääkaapissa nestemäistä. Se kassalla varmaan katsoi, kun ostin vaan juotavaa. Enhän mä ansaitse edes muuta. Näin lihava tyttö. Sanoin terkkarille etten mene lääkärille ottamaan mitään diaknoosia. Kun en usko siihen. Mun isä sanoi, että haen vaan huomiota. Mä olen kai vaan niin surkea. Menin tänne kotiin yksin miettimään pahaa oloani, nälkääni. En mä jaksa enää, mä haluan vaan jo olla laiha. On vieläkin kylmä, vaikka olen pian juonut litran. En mä halua syödä, en enää. En mä tarvi apua, en mä tarvi mitään diaknoosia. Huomenna katson paljonko olen laihtunut ja itken. Jos uskallan. Koska mikään ei koskaan riitä. Minä en riitä. En pysty enää katsoa terkkaria silmiin, enkä varmaan enää terapeuttiakaan sen jälkeen kun se tietää. Tuntuu niin pahalta. Mä haluan vaan olla yksin, nukkua ja laihtua. Olla olematta elossa.

Haluan silmät, jotka näkee laihan tytön.

Mä itken kun puhun sulle. Mulla on niin paha olo. Sä näet sen, kun istun katsomatta silmiin. Mä olen lihonut. "Mä arvasinkin, että on jotain muutakin." Jotain muutakin miksi itket, kun vaan koulu. Sanon etten tiedä miten pärjään tämän viikon kun olet lomalla. "Pyydä, että saisit nähdä kuraattoria." Ja mä pyysin. Miten kestän siihenkin. Ostin suklaata, vaikka olen jo lihava. Pakko ahmia, että saa oksentaa. Huomenna en syö, en vaikka nälkä olisi. Juotavaa vaan ja niin jatkuu mun päiväni tästä eteenpäin. Mun on pakko laihtua. Syön jääkaapin tyhjäksi, ettei sinne jää houkutuksia tai sitten heitän roskiin. Mä en saa enää syödä, mä en halua enää lihoa. Mä haluan pois. Pois, pois, pois... Kauas pois. Kuolla. Mutta en mä mene, ei näin läski voi edes kuolla. Pakko laihtua, että voi edes kuolla. Huomenna sitten en enää syö. Ostin seesaminsiemeniä, niitä on mahdotonta syödä paljon. Ne on niin pieniä, ne pitää syödä yksitellen niin hetken päästä huomaa ettei ole edes nälkä. Mä toivon niin, aion kokeilla. Ostin myös pellavansiemeniä aineenvaihdunnan nopeuttamiseen, kun kuulin jostain. Käyn apteekissa, en vaan uskalla ostaa laksoja. Kokeilen noita siemeniä veteen liotettuina.

Itkettää, mun on pakko syödä tänään jääkaappi tyhjäksi tai ehkä vaan heitän ne roskiin. En kestä ruokaa, en halua yhtään houkutusta tuleville päiville. Vaakaa tapaan vasta viikonloppuna, että saan edes jonkun luvun ettei tarvisi itkeä. Jos pystyn olla siihen asti. Mun ei pitänyt mennä tänäänkään. Käyn vetämässä suklaat vessanpöntöstä alas, etten enää söisi niitä. Teen niin aina. Roskiksesta ne saisi vielä syötyä. Mä en kestä itseäni. Mä olen niin sekaisin. "Vihaan mun kehoa, vihaan kaikkea mussa." Mä oon paljon onnellisempi, jos laihdun. Vaikka terapeutti ei usko. Sen mielestä mä oon hoikka, mutta mä en ole. Mun silmät näkee vaan lihavan tytön. Enkä tahdo olla se tyttö. "Ihmisen mieli ei päivity nopeasti." Niin sanoi mun terapeutti.

Haluan silmät, jotka näkee laihan tytön, kauniin tytön. Haluan sellaiset silmät. Tahdon jo olla se tyttö, se joka onnistuu laihtumaan 50 kiloon. Tahdon niin paljon. En jaksa katsoa tätä tyttöä enää. En pysty katsoa peiliin itkemättä, puristelematta mahaa. Mä olen liikaa, kun mä tahdoin olla vaan vähän. Tahdoin pitää edes yhdestä asiasta itsessäni, olla laiha. Mutta kaikki järjestyy vielä, mä uskon todella niin. Odotan jo huomista, odotan jo viikonloppua. Odotan pienempää numeroa vaa'alla. Odotan kylmyyttä, nälkää, väsymystä, ärtymystä, huimausta. Koska kaikki tuntuu sekin tuntuu nyt kauniilta. Kunhan minä vaan olen joku päivä kaunis. Mä teen sen eteen mitä vaan, kärsin, otan oudon ruokailuun tulemattoman tytön leiman, yksinäisyyden. Enkä tiedä miksi haluan tämän kaiken, ei mulla ole muuta vaihtoehtoa. Mä en kelpaa näin. Vielä joku päivä mä sanon itselleni, että tää kaikki kannatti. Sitten kun olen laiha. Laihempi, vielä vähän laihempi... Ja vielä...

"Ei se vieläkään varmaan syö kunnolla."

"Mikä sulla on?" "Hymyile nyt vähän, kun tultiin käymään." Hymyilen tekohymyn miellyttääkseni. Tiedän, että lähdette pois kuitenkin. "Ota Perhostyttö ruokaa." "En mä ota, en mä tykkää niistä." "Otan mielummin mun tekemää salaattia." "Mitä sä oot syönyt täällä syyslomalla?" Mä valehtelen kaikenlaista siihen kysymykseen. "Puuroa, salaattia..." "Kyllä sun pitäis syödä jotain lämmintä joka päivä." Mä sanon, etten jaksa laittaa. "Ajattelen vaan sun parasta, ei tarvi suuttua." Mä en jaksa, kun mun syömisiin puututaan. Pikkusisko sanoi "Ei se vieläkään varmaan syö kunnolla." Nuo sanat satutti 9 vuotiaan suusta. Kaikki tietää, kaikki on huolissaan. Pitäisikö olla? Mä aion olla syömättä ensiviikolla tai ainakin syödä niin vähän ettei sitä lasketa. Pitääkö siitä olla huolissaan? Mä en näe sitä, mä en riitä näin. Kukaan ei sanonut, että olin laihtunut. En varmaan siis ollut. Nyt ainakin lihonut kaiken takaisin.

"Mä heitän nää roskiin, jos te ette syö näitä." "Mikä sua vaivaa?" Mikä mua vaivaa? Mä olisin halunnut kertoa miten muhun sattuu, miten haaveilen kuolemasta. Mutta en sanonut mitään. Jääkaappi on liian täynnä ruokaa. Mun pitää heittää osa roskiin ja osa syödä, osa oksentaa. Mä en kestä. Ne jätti mulle liikaa ruokaa käydessään. Mä melkein pakotin niitä syömään lisää, ottamaan ruokaa ettei sitä jäisi niin paljon mulle. "Otatko keksiä, ota pullaa, ota tää yks leipä ettei kovetu." Kaikki minun suustani. En mä halua ruokaa, en kestä sitä. Mua ahdistaa, mä haluan pois. Otin tarvittavan heti, kun jäin yksin. Kyyneleet saapuivat heti silmiin. Mä en halua olla se, joka jää yksin, se joka hylätään monien satojen kilometrien päähän yksin tuskansa kanssa. Mutta mä olen se, vaikka en halunnut. En haluaisi huomenna kouluun. Haluaisin vaan jäädä kotiin, nukkua ja olla syömättä. Mä en vaan jaksa. Mä alan taas tähän, on niin helppo palata. Niin helppo olla vaan lopettamatta. Laihtua pieneksi, että mut vihdoin huomataan. Antakaan mun laihtua, olla jotakin. Ensi kerralla, kun nään perheen tahdon, että joku sanoo mun laihtuneen. Elämästä tulee kovaa, musta tulee vihainen ja kylmä. Nälkäinen ja väsynyt. Mutta se ei haittaa, kunhan olen joku päivä kaunis. Kaukana kaikista, kaikkien ulottumattomissa. Niin hauras, ettei mua voi koskea. Se tulee vaatimaan paljon kipua, mutta mä olen valmis kestämään sen.
Olen valmis tähän.

Kuin lasia, jota ei voi koskettaa hajoamatta.

Perjantai 17.10.14

Mä oon yrittäny elää niin kuin normaalit ihmiset. Paitsi, että oksensin suihkun lattialle torstaina vähän tonnikalaa. Lopun oksentamisyllykken voitin menemällä kävelylle ja nukkumaan. Enhän mä voi oksentaa, kun on vieras. En vaan saa. Mun pitää siis lihoa ja syödä. Mutta tiedän, että ensiviikolla voin aloittaa taas laihtumisen. Tiistaina on labra, kerrankin syy olla syömättä aamulla. Tänään oon menossa ulos syömään. Se pelottaa, pelkään, että lihon siitä. Ihan liikaa. Voisinpa pysyä viikonlopun samassa painossa. Kunpa voisinkin. En uskalla tavata vaakaa vielä pitkään aikaan. En vaan uskalla.

Lauantai 18.10.14

Sanon perjantai illalla veljelle, että menen hetkeksi ulos. Mä menen oksentamaan, mua ahdistaa mun keho. Niin paljon, etten kestä enää. Mua ahdistaa nytkin lauantaiaamuna. Mä oon niin heikko, mun on pakko syödä, vaikka en halua. Mä en jaksa vaan tätä. Onneksi enää tänään ja huomenna pitää syödä. Sitten mä voin aloittaa, kun kukaan ei ole enää vahtimassa.

Pieni keiju tuijottaa mua sieltä jostain ja kutsuu luokseen. Ja mä menen, menen sen luo ja tunnen vielä joskus olevani sen kaltainen. Kaunis ja niin hauras. Kuin lasia, jota ei voi koskettaa hajoamatta. Ja mä seison vielä täällä heikolla jäällä, mutta en huuda. En enää osaa. Enkä halua. Mä haluan vaan kaiken jatkuvan. Itseni katoavan. Jää sortuu jalkojeni alta, mutta mä hymyilen salaa. Jäinen unelmani kaunis ja hauras jää. Sanon, että mä jään.

Kaukana jossain mua odottaa tyttö linnunluinen.

57.7 kg. Ette arvaakkaan kuinka onnellinen olen. Mä laihduin päivässä 1 kg 100 grammaa. Ja oon tyytyväinen. Paino on nyt vähiten koko laihdutuksen aikana. Olenko hullu, jos haluan sen 700 grammaa pois huomiseen mennessä? En tiedä, mutta tänään ainakin meen lenkille oli kylmä ja nälkä tai ei. Mun on pakko onnistua, kun viikonloppuna pitää syödä. Lupasin syödä ja tulee vieraita, niidenkin takia. "Ei mua mikään vaivaa." Niin mä tahdon, että ne uskoo. Koska niinhän se on. Mä vaan laihdutan. Mua pelottaa, että lihon kun syön perjantaina ja lauantaina lämpimänruuan. Mua pelottaa ihan liikaa. Mutta mun on pakko syödä, vaikka en haluaisi. Vihaan sitä, vihaan syömistä. Eilen sorruin ahmimaan vähän, oksentamaan ja heittämään loput ruuat roskiin. Kaikki on niin sekavaa. Mutta ei mua vaivaa mitään, oon vaan liian lihava. Vaikka muut muuta väittää, en mä usko niitä. Mä painan jouluna 55 kiloa tai ehkä vähemmänkin. Ehkä mua ei edes silloin ole.

En tiedä, en tiedä mitään. Mä en vaan saa enää lihoa, mun pitää nyt laihtua. Sitten mä olen paljon onnellisempi, kauniimpi, rakastetumpi, paljon parempi kuin mitä olen nyt. Nyt en ole mitään. Nyt en riitä mihinkään, kenellekkään. Mä en kestä näin, siksi mä laihdun. Että kelpaisin edes itselleni, että kelpaisin edes maailmalle. Että olisin edes jotain. Olisin laiha. Että olisi edes jotain missä onnistua. Mä olen niin heikko, heikkona tähän. Annan kaiken viedä mua loppuun asti, koska niin on hyvä. Loppuun jossa minä voitan, loppuun josta minusta tulee laiha.

Kipujaan on joutunut jo kauan kantamaan.

Minuun sattuu, enemmän kuin aikoihin. Paino ei ollut pudonutta paljon eilisestä, ihan liian vähän. Kävin puhumassa terapeutille, vaikka ei ollut aikaa sovittuna. En mä pystynyt puhua oksentelusta vieläkään, mutta avasin vähän keskustelua syömättömyydestä. Terapeutti alkoi puhua osastosta, jos tää jatkuu. Mä puhuin siitä miten mulla on kaksi kissaa, en mä voi mennä osastolle. Hän ymmärsi. Sanoin, että pärjään kyllä. Terapeutti sanoi, että mun pitää totuttaa itseni taas syömään. Mä esittelin mun ruokaostoksia. Karkkia ja kissanruokaa. Ja kaikki meni taas ahmimiseen ja oksentamiseen, mistä en kertonut. En vaan osannut. Eikä sitä edes arvattu. Tänään ahmin jo ne suklaat ja oksensin. Muuta en ole syönyt, enkä syökkään. Mulla olisi tuolla vielä karkkia. Mä haluaisin leipää, mutta en mä voi syödä. Itken varmasti viikonloppuna, kun pitää syödä.

Mä haluan vaan nukkua kaiken pahan pois. Tuntuu niin pahalta. Terapeutti sanoi, että syömättömyys lisää mun pahaa oloa. Että auttaisi, jos söisin. Mä sanoin, että lihon heti jos syön. Se on oikeasti totta. Tää lääke lihottaa mua, jos syön normaalisti. En mä voi siis syödä. Mä menen nukkumaan, koska en jaksa enää elää. Kello on vasta seitsemän, mutta mä en jaksa tätä päivää yhtään enää. Mä otan muutaman ylimääräisen ketipinorin kohta ja nukahdan. Koska en jaksa tätä enää. En mä kuole, mutta haluan vaan unohtaa hetkeksi pahan olon, kaiken tämän tuskan. Enkä halua tänään enää syödä, haluan unohtaa senkin. Haluaisin vaan nukkua pois. En vaan jaksa. Pitäisikö mun soittaa päivystävälle tai kuraattorille vai vaan mennä nukkumaan? En tiedä mitä haluan. Muhun sattuu vaan liikaa.

Rakastunut kai olen jo tähän.

Otan jääkaapista vaan maitoa kahviin, ei minun ole nälkä oikeastaan. Ei aamulla ollut. Kaksi kuppia kahvia vie nälän jonnekkin. Eilen mikään ei pysynyt sisällä, muuta kun kahvi ja mehu. En kestänyt mitään. Nyt haluaisin taas syödä, että voisin oksentaa sen pois. Yritän, etten söisi, koska mä tiedän jo mihin se johtaa. Paino aamulla tasan 59.0 kg. Oon tyytyväinen. Voisinko onnistua nyt?

Istun lääkäriä odottamassa. Lääkäri on myöhässä. Mua ahdistaa, en halua mennä. En halua, että kukaan tietää yhtään mitään. Viimein lääkäri kutsuu mut sisään puolituntia myöhässä. Se ei kysy syömisistä, ei sano mitään siitä. Terapeutti kysyy söinkö jotain lämmintä viikoloppuna ja mä sanoin, että olin syönyt pitsaa. Ja olinhan mä syönyt, mutta ei se tiedä, että oksensin senkin. Lääkäri kirjoittaa mulle uusia lääkkeitä. En tiedä aloitanko niitä kuitenkaan. Käyn kaupassa ja ostan vaan nestemäistäruokaa. Ihan kun muka pystyisin syödä sitäkään. En mä pysty enää syödä mitään, en osaa. Ohitan karkkihyllyn viereiseltä hyllyltä, mutta katson niitä karkkeja. Mä näen ne, mutta kiihdytän vauhtia kohti kassaa. En ota niitä. Katson kuinka Halpa-Hallissa olisi karkkipussit tarjouksessa. Haluaisin mennä hakemaan. Haluaisin niin ahmia. Mutta mä en saa mennä, en vaan saa.

Minun on kylmä ja nälkä. Mutta en osaa syödäkkään. Haaveilen tonnikalaleivästä. Voi olla, että syön sellaisen vielä tänään ja oksennan sen. Koska siihen se menee. Mä en ole tarpeeksi vahva, nälkä on aina illalla vahvempi. Oli eilenkin. Illan kaksi kuppia kahvia ei enää vienyt nälkää pois. Eilenkin menin aikaisin nukkumaan, että unohdan nälän. Onko tää elämää enää? Miten mä osaan syödä, kun vieraita tulee loppuviikosta. Miten mä osaan esittää, että kaikki on hyvin. Mä en jaksaisi mitään, en enää. Mä oon niin yksin, vaikka ympärillä on monta ihmistä. Mutta ne ei tiedä musta mitään. En ole uskaltanut kertoa, en ole edes saanut kertoa. Ehkä en aloita sitä lääkettä, enhän mä ansaitse hyvää oloa edes. Ja se lihottaa mua vielä lisää. "Painonousu, ruokahalunlisääntyminen" lukee haittavaikutuksissa. En mä halua niitä, kun mä haluan vaan laihtua. Kyllä tääkin lääke nostaa painoa, pitäisi nostaa. Se on yksi syy miksi en uskalla syödä. Lääkäri katsoi mua ja sanoi "Et sä ole ainakaan tästä lääkkeestä lihonut." Teki mieli sanoa "Niin enhän mä ole syönytkään mitään." Mutta jätin sanomatta. Tuntui pahalta. "Pärjäätkö sä?" "Kyllä mä pärjään aina jotenkin." Ei kukaan saanut tänäänkään tietää, kukaan ei koskaan saa tietää. Kaikki on helpompaa pitää salassa, vaan itsellään. Koska mä olen kai ainut ketä ymmärtää, kai ainut ketä rakastaa tätä maailmaa.

En mä tahdo vielä tästä maailmasta pois.

Halusin tulla kertomaan, etten ole syönyt tänään vielä mitään. Söin mä rahkan, mutta oksensin sen. En vain kestänyt niitä kaloreita ja oli pakko saada oksentaa tänäänkin. Laitan kissoille aamulla aamuruokaa, mutta itse tyydyn vaan kahteen kuppiin kahvia. Paino aamulla 59.9 kg. Pääsin sentään taas vitosen puolelle juuri ja juuri. Se on silti liikaa, mutta mä laihdun. Varmasti, kunhan en sorru enää ahmimaan. Mä haluan tuntea kylmän ja nälän, joita olenkin jo tänään tuntenut. Haluan tuntea sen olon, kun on ihan tyhjä. Kun kaikki tuntuu sumuiselta nälän vallassa. Ruokahimot on ihan hirveät, mutta kyllä mä tänään kai jotain vielä syön. Haaveilen niin ruuasta tai sitten menen vaan nukkumaan. En vielä tiedä. Loppuviikosta on pakko syödä, kun saan vieraan. Mutta siihen asti voin jatkaa.

Isä kysyy puhelimessa oonko jo syönyt. Syön sen rahkan, mutta oksennan sen. En kestä lihoa siitä. Hautaudun viltin alle ja juon funlightia. Sitä onkin tänään mennyt paljon. Minun on niin kylmä ja nälkä. Tekee mieli ruokaa, mutta nyt mä laihdutan. Ja nyt onnistun, kerrankin. Mua väsyttää, mä haluan vaan nukkua pois. Nukkua, ettei tarvisi enää tänään syödä. Että unohtaisin syömisen, ettei olisi nälkä. Huomenna haluan herätä siihen, että paino on pudonnut. Mä haluan niin palavasti nähdä pienemmän luvun vaa'alla, kun tänään. Haluan niin...

Käyn kävelyllä, oon ihan jäässä mutta jatkan silti. Mun on pakko unohtaa nälkä edes jotenkin, unohtaa ruoka, josta haaveilen. Nyt unohdan sen hetkeksi näppäimistölle, onneksi. Mä tahdon vaan olla pienempi. Mun ei tee mieli ahmia, kun katson itseäni. En anna tämän mennä enää siihen. Alaspäin menevät painonlukemat varmasti motivoi mua jatkamaan ja unohtamaan ahmimisen. Mä toivon niin. Tänään ei ainakaan ole tehnyt mieli karkkia, vaan ennemminkin oikeaa ruokaa, leipää, puuroa, rahkaa. Mutta mä oon kestänyt sen kaiken. Huomenna on se lääkäriaika. Saan kieltää kaiken, jos se kysyy jotain syömisistä. Mä en vaan osaa muutakaan. Anteeksi, mutta haluan vaan jatkaa. Vielä hetken, kun kaikki alkaa näyttää taas kauniilta. En mä tahdo vielä täältä pois.

Silmät vain sumua nähneet on.

Puolet ruuasta makaa taas roskiksen pohjalla. Mä en osannut ostaa vaan vähän. Maistoin kaikista vähän, mutta tajusin etten voi syödä niistä mitään paljoa. Haluan ahmia taas ja varmasti ahminkin vielä tänään. En mä osaa lopettaa tätä. Ajattelen painonlukemaa, hoen sitä päässäni. Hoen, että lihon. Mä oon niin epäonnistunut, surkea. Mä en jaksa. On vaikeaa yrittää onnistua, kun ei koskaan kuitenkaan onnistu. Minun on nälkä, vaikka olen syönyt tänään jo leivän ja jugurtin. Haluaisin syödä kaiken mitä ostin, oksentaa sen kaiken. Milloin minusta tuli näin hullu, näin sekava? Katson mun hampaita, katson miten ne on jo kärsinyt. Mun pitäisi lopettaa, mutta miksi tää kaikki on niin hienoa? Niin hienoa, ettei voi lopettaa. Ei vielä, ei ehkä koskaan. Silti välillä tuntuu, etten jaksa enää yhtään tätä. Välillä tää on mun koko maailma. Mä en tiedä mitä haluan. Kaikki on niin sekavaa. Ajattelen vaan ruokaa, mitä syön seuraavaksi kun katson tv:tä. En halua, että siitä mitään jää minuun. Haluan kaiken pois. Lupaan itselleni, että jos tänään ahmin niin en huomenna ahmisi. Jos en huomenna menisi kauppaan, jos kerrankin pystyisin siihen. Mä en jaksa enää tätä sekavaa elämää. Ehkä olisi vaan parempi mennä. Mutta en mä voi, en vaikka kohta kaikki voimani on loppuun käytetty. Mä olen maailmassa, jossa ruoka hallitsee. Jossa mä en voi yhtään mitään. Se on mua vahvempi, paljon vahvempi. Mä oon niin heikko. Huomisen aion elää kahdella jugurtilla. Mun on pakko saada kontrolloida tätä jotenkin. Pakko lopettaa ahmiminen ja aloittaa taas laihduttamaan. Mun on pakko pystyä tähän. Entä jos mä en pysty enää lopettaa ahmimista?

 

Sumu piirtyy silmini

Kaunis sumu, jossa ei näe mitään

On kaunista, kun ei näe eteensä

Kun kaikki pahakin näyttää kauniilta

Sumuisilla silmillä sä katsot vaan

Ja maailma näyttää hetken kauniilta

Sinun omaltasi

Eikä sumu lähde pois silmistäsi

Kun tuska on ystäväsi

Kaikki on utuista ja kaunista

Tuskaista, mutta jotenkin niin hyvää

Niin hyvää, ettei siitä voi luopua

En uskalla luopua

Sut suojaan vielä pahalta peittelen.

Näen taas vaan puolet ohjelmasta, koska oksennan. Iltaisin en koskaan osaa syödä vähän. En osaa lopettaa yhteen leipään. Nyt en edes ahminut karkkia, mutta oli silti pakko oksentaa, koska söin liikaa. Puhuin terapiassa siitä miten epäterveellisesti syön, karkkia ja muita herkkuja. Terapeutti kysyi heti onko mulla ollut syömisongelmia aiemminkin vai alkoiko kaikki tänne muutettuani. Se sanoi, että oon hoikanpuoleinen, ettei mun ainakaan laihduttaa tarvi. Mutta entä jos en itse näe niin, mä näen kaiken ylimääräisen, kaiken miksi en riitä. En puhunut oksentelusta. Halusin vaan lopettaa keskustelun ja lähteä. Mutta kysymyksiä tuli siitä miksi en syö lämmintäruokaa. Mä sanoin, että se on pahaa, etten tarvi sitä. Sanoin, että olin koko kesän syömättä lämmintäruokaa, että oon tottunut siihen. Terapeutti toivoi, että söisin muutakin kun leipää viikonloppuna ja kertoisin sitten maanantaina mitä söin. Mutta en mä tarvi ruokaa, oksentaisin sen kuitenkin. Sanoin, että pitää laittaa ruokaa kun veli tulee käymään, silloin on pakko syödä. Vaikka en tiedä osaanko enää. Nauroin vaan sille kun en syö. "Totuta itsesi taas lämpimäänruokaa." Olisin halunnut sanoa, että en halua. Mä pärjään hyvin ilmankin. Kaikki lämmin ällöttää, paitsi kahvi. En mä tarvi mitään.

Maanantaina lääkäriaika. En tiedä ottaako sekin puheeksi syömiset. Mä haluan vaan paeta siitä tilanteesta. Unohtaa kaiken. En tee enää lupauksia, että huomenna en ahmi. En mä osaa niitä pitää kuitenkaan. Haluan vaan oksentaa. "Haluatko sä laihtua." "En mä tiedä enää mitä haluan, mä oon niin hukassa." Taas nälkä, pitäisi mennä nukkumaan, että unohtaa nälän. Haluaisin puuroa, haluaisin karkkia. "Pärjäätkö sä viikonlopun yli?" "Mun on pakko pärjätä, kyllä mä aina jotenkin pärjään." Nyt en tiedä. Sain päivystävän numeron, jos en pärjääkkään. Mä en vaan jaksaisi enää. Oon niin väsynyt tähän kaikkeen, väsynyt itseeni. Mutta en mä osaa lopettaakkaan. En tätä, enkä elämää. Mä jatkan, kunnes ei ole enää voimia. Kunnes en enää löydä tästä mitään kaunista. Kun on parempi vaan mennä.

"Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
Vielä valvon vierellä"

En uskalla sanoa ääneen edes itsellenikään.

Huomenna en mene kauppaan, en varmasti mene. Huomenna en ahmi. Mua pelottaa, että terkkari on soittanu mun terapeutille. En mä aio huomenna kertoa mitään, ei mun tarvi, mä lopetan. Yritän, taas. Mutta osaanko? Mä kuuntelen kun lapset laulaa tv:ssä ja oksennan niin kuin aina, kun se ohjelma tulee. En näe ohjelmasta, kun puolet. Puolet siitä olen ahminut karkkia ja puolet oksentanut. Syön lisää ja oksennan taas. Vielä oli karkkia, kaikki piti syödä. Ei enää yhtään karkkia, ajattelen nyt oksennettuani ne. Mutta huomenna haluan jo suklaata ja hedelmäkarkkeja. Mutta huomenna en osta niitä, en saa ostaa. Ei ole pakko mennä kauppaan niin en mene. Tiedän kuitenkin meneväni, vaikka sen yritänkin kieltää itseltäni. Kaikki on riistäytynyt käsistä, mutta mä en silti puhu mitään. Luulen, että saan kaiken itse loppumaan, jos vaan osaan päättää kunnolla. Ja mä yritän, jos huomenna olisi parempi päivä. Jos huomenna muhun ei sattuisi enää. Jos kipu loppuisikin itsestään. Jos mä oppisin vielä elämään niin kuin joskus ennen.

 

Kunpa muistaisin kaiken entisen. Mutta oon kai ollut jo liian kauan hukassa, liian kauan täällä etten voi enää palata. Miksei kaikki voi vaan olla niin kuin ennen? Miksi katosin tähän sumuun? Sumuun jossa ei näe mitään, liian sumuiseen maailmaan. Liian hukkaan. Enkä uskalla sanoa ääneen miksi olen täällä, mikä mun on. En tiedä. Tiedän vaan, että olen ollut täällä jo liian kauan. Mä tahdon itkeä vaan yhden kyyneleen, vaikka muhun sattuisi enemmän. Vain yksi kyynel tai ehkä ei sittenkään yhtään. Mä vaan jatkan tätä samaa tarinaa, tarinaa jonka osaan jo ulkoa. Samanlaisia päiviä, samaa kipua. Tässä tarinassa ei ole enää mitään hyvää, mutta jokin saa mut silti jäämään. Kun on tottunut kipuun, tottunut valehtelemaan, tottunut elämään näin. Eikä silmät enää muuta nää, kun tätä samaa kuvaa. Kuvaa kivun peittämän, vääristynyttä kuvaa, jotain kauniiksi luultua. Olen täällä vieläkin, enkä uskalla kuiskatakkaan "mä tarvin apua." Enkä sitä pysty edes itselleni myöntämään, en vieläkään. En vaan uskalla uskoa, ei minulla ole syömishäiriötä. Pelkään sitä diaknoosia niin paljon. En halua sitä.

Kunpa kaikki olisikin vaan pahaa unta.

Itkettää, mä en pysty lopettaa ahmimista ja oksentamista. En mä osaa muutakaan. Eilen ahmin, tänään aion ahmia eikä loppua näy. En vaan osaa unohtaa. En vaikka haluaisinkin... Mulla on niin nälkä ja kylmä. Niin paha olo. Itkin terapiassa. Koulu ei suju, kaikki menee siellä pieleen. Mä en osaa mitään. Jouduin hakea terkkarilta lapun, ettei tarvi hitsata, koska mua pelottaa. Pelkään niin, etten saa tehtyä mitään. Ettei mikään onnistu. Mietin oonko oikealla alalla. Kyllä tää mielenkiintostakin on. Mutta silti pelkään. Terapiassa en puhunut oksentelusta, enkä ahmimisesta. Terapeutti kysyi syönkö koulussa ja siihen mä sanoin etten syö. Kun kävin terkkarilta hakemassa lapun niin se kysyi heti puhuinko mun syömistä. Mä sanoin, etten puhunut, koska puhuttiin koulujuttuja kun ne on ajankohtasempia. Sanoin, että kerron perjantaina, kun meen uudestaan terapiaan. Saan kaksi kertaa viikossa terapian, mikä on ihan hyvä. Terkkari sanoi, että jos en itse kerro niin se soittaa polille. Olisi taas soittanut, mutta mä "lupasin" kertoa. Mä aion valehdella, että oon kertonut. Eihän mun tarvi kertoa. En mä halua kertoa. Terkkari sanoi, että tää asia pitää saada kuntoon."Kai sä itsekkin sen ymmärrät?" Mä nyökyttelen. "Se vahingoittaa sua." En mä mitään apua tarvi. Riittää jo nämä ongelmat paperilla, en halua yhtään lisää.

 

Mä ajattelen kuolemaa, kun kaikki menee taas pieleen. Mä itken koulun pihalla, mä itken terkkarilla, mä itken terapiassa. Terapeutti kysyi onko mun kuolema-ajatukset vakavia. Mutta mä sanoin, että ne on vaan ajatuksentasolla. Mulla on kaksi jotka tarvii mua, en mä voi lähteä. Mun pitää vaan kestää. Kyyneliä kyynelien perään. Koska mä oon ansainnut tämän. Varmasti oon. Oon varmaan ensimmäinen ongelmatapaus täällä koulussa, kun kaikki haluaa auttaa. Täällä välitetään enemmän, kun enisessä kaupungissa. Muistan, kun kaiken piti muuttua. Muuttua, kun muutan tänne ja saan uuden alun. Mutta ei muuttunut. Kaikki seurasi perässä. Ne on kai jo osa mua. Enkä mä pääse niistä päätöksillä. Vaikka päätän lopettaa ne löytää aina tiensä takaisin mun luo. Valitettavasti.

Tuntuu pahalta, eikä kipua voi mikään poistaa

Ei kyyneliäkään voi pois karkoittaa

Ei mikään vie tätä pois minulta, minua itseltäni

Niin kauan kun mulla on mun elämäni

Pyyhin kyyneleet poskiltani uudestaan

Ja hymyilen teille vaan

Eihän muhun oikeasti sattunutkaan, mä vaan luulin niin

Kaikki päättyikin vaan pahoihin uniin

Ja kun mä aamulla herään niin kaikki on poissa

Vaan kaukaisissa muistoissa

Mä toivon joku päivä herääväni tästä painajaisesta

Ja sanovani tää olikin vaan unta

Unohdan hetkeksi.

Mä päätin, että oksentelu loppuu. Tänään en ole ahminut, vaikka on tehnyt kyllä mieli. Mä en vaan kestä sitä lihomista enää. Nyt mä aloitan laihduttamisen. Tänään en syönyt koulussa, en edes salaattia. Huomennakaan en syö, en halua. En koko tällä viikolla, koska ei ollut puuroa listalla. "Syön kotona" sanon kaikille ja teen itselleni leipää. Sillä mä elän leivällä ja jugurtilla ja niin mä aion elää. On tuolla rahkaakin, että saa vähän proteinia. On mulla tonnikalaa, mitä laittaa leivälle ja kinkkua ja juustoa. Niillä mä pärjään kyllä. Mä oon ajatellut kuolemaa. Mä en jaksaisi mennä huomenna kouluun. Ehkä menen selittämään jotain kuraattorille, että tuntuu pahalta. Enhän mä muuta osaa sanoa. Hymyilin kuraattorille. "Kävitkö syömässä ennen tätä?" "Ei kun mä tulin suoraa kotoa." "Niin sä söit kotona." Mä nyökyttelen. Mä vaan hymyilin, nauroin. Onko mulla tosiaan niin hyvä olo. Mä tahdon pois. Mä en tahdo kouluun. Mä tahdon sairaslomapäivän, taas. Mä tahdon ajatukset selkeämmäksi. Edes sauna ei selkiyttänyt niitä. Edes kehräävät kissat eivät saa mun oloa paremmaksi tällähetkellä. Mä en tiedä haluanko pois. Tiedän etten voi lähteä kuitenkaan. Mulla on kaksi pientä, jotka tarvii mua. Ja mä tarvin niitä. Mä otan ne viereeni ja menen nukkumaan. Unohdan kaiken synkän hetkeksi. Unohdan hetkeksi, että elän. Mun ei tarvi olla yksin, ei enää.

Yksinäisyys tuo minut aina takaisin.

Ahmiminen on unohtunut, oksentaminen on unohtunut. Kaikki syömiseen liittyvä. Kyllä mä ajattelen mitä syön, ahdistun. Kieltäydyn raxi kutsusta. Mutta unohdin kaiken hetkeksi viikonloppuna, toivottavasti kokonaan. Kaikki alkaa taas kun oon täällä yksin. Karkkipussi odottaa ja tiedän mihin se vie ja salaa olen iloinen. Kyllä mä ajattelin viikonloppuna oksentamista moneen kertaan ja ahmimista. Mutta mä kestin sen. Ainakin tiesin, ettei tää hallitse mua. Mä pääsen tästä irti jos haluan. En vaan tiedä haluanko. Tää ei ole ongelma, koska pärjäsin viikonlopun, eihän? Kaiken pitäisi olla jatkuvaa, mutta ei ole. Mä oon hyvä esittämään, että kaikki on hyvin. Hymyilemään vanhemmille, syömään hesessä vaan, koska muut haluaa. En tiedä onko mulla ongelmaa vai ei. Kaikki näyttää aina hetken hyvältä, paremmalta. Kun oon yksin kaikki palaa. Varmasti palaa tänään tai ensiviikolla. Kaikki johtuu vaan yksinäisyydestä ja siitä ettei ole sisältöä elämällä. Kaikki on vaan valhetta, johon olen alkanut jo itsekkin uskoa.

On helppoa kadottaa kaikki, unohtaa hetkeksi. Ja sitten palata, kun on kerrännyt voimia. Koska kaikki on niin kaunista, koska mulla ei ole muuta mihin palata. Mä en tiedä haluanko palata, mutta palaan silti. Yksinäisyys tuo minut ahmimaan. Yksinäisyys tuo minut lähemmäksi kuolemaa. Yksinäisyys pilaa kaiken, viikonlopun hymytkin. Se vie minut pois salaiseen maailmaan taas hetkeksi. Koska minulla ei ole muuta paikkaa, ei muuta paikkaa minne menisin. Ei muuta elämää enää, en tiedä enää muuta. Ei ole sitä paikkaa missä joskus olin. Se on jo niin rikkinäinen, mä olen unohtanut sen. Kaiken ennen niin kauniin, sen mikä silloin riitti. Maailmani ennen niin kaunis on nyt paloina. Ja niistä palasista mä kasasin toisen maailman. Ja mä leikin, että se on kaunis. Mä leikin, että muka tuska on kaunista. Mä jatkan valehtelemista itselleni, koska en muuta osaa. Koska en osaa jättää tätä maailmaa, koska en osaa etsiä sitä mikä ennen oli kaunista. Ainakin hetkeksi osasin unohtaa. Mutta nyt mun täytyy palata, koska täällä on niin turvallista.

Mä palaan koska täällä on turvallista

Vaikka tää maailma sattuukin

Mä en osaa valita muuta

Yksinäisyys tuo minut aina takaisin

Minä annan sen tuoda minut kotiin

Vaikka vielä eilen hymyilin

Vaikka näin sen paikan jossa ennen oli hyvä olla

Silti mä palaan turvaan

Mä palaan kotiin

Älä päästä irti koskaan.

Tänään piti olla oksentamaton päivä, eilenkin piti. Mutta kaapissa oli suklaata ja on taas. Eli mä ahmin sen. Haaveilen hakevani vielä lisää, mä en koskaan opi. Eilen olin salilla, se oli peilisali. Salin peilit sai mut näyttämään läskiltä siinä jumppatopissa. Ihan liian isolta. Mun täytyy laihduttaa, vaikka kaikki sanoo, että oon hyvä näin ja laiha. Mutta kun itselleni en ole, en ole mitään. Huomenna on uusi päivä, jos silloin en oksentaisi. Jos... Mä toivon niin. Ehkä tää loppuu itsellään. Terkkari selitti taas jotain eilen, että haluaisi tulla mukaan kertomaan mun asioista. Mutta mä en suostunut. "Mä haluan kertoa itse". Mutta oikeasti en kerro. En mä halua. Ehkä tää kaikki loppuu vaan, kun aika menee. Ehkä unohdan sen tulevan kissanpennun takia kaiken. En tahdo muistaa tätä, tahdon vaan unohtaa. Ehkä unohdankin, ehkä lopetan kaiken. Jos mä enää pystyn, jos mä edes haluan.

Oon menossa viikonloppuna hakemaan sitä kissanpentua. Sunnuntaina se on sitten mulla. Ihana pikkunen. Ehkä se muuttaa kaiken. Minusta takaisin ihmisen, sen joka joskus olin. Tai edes vähän lähemmäksi sitä. Mä toivon sitä. Tämä maailma on kaunis, mutta satuttava. Kipua tuottava, mutta siinä on jotain houkuttelevaa. En tiedä tahdonko sitä enää, tahdonko lisää kipua. Mä en vaan tiedä. Kaikki on niin helppoa, niin tuttua. Niin osa minua. Mitä mulle jää jos mulla ei ole tätä kaikkea? Jää vaan tyhjät kuoret, tarkoitukseton ihminen. Jää vain joku jolla ei ole nimeä. En tahdo olla se jolla ei ole tarkoitusta. Voiko tarkoituksen löytää vielä jostain muualta? Mä oon miettiny terkkarin sanoja, bulimiaa. Mutta mä en usko siihen. Ei minulla, ei vaan voi olla minulla. En usko, en halua uskoa. Isäni ei usko syömishäiriöihin. En minäkään. En vielä, en halua. Kaikki on kunnossa, jos mä vaan haluan. Mä voin päättää lopettaa koska tahansa. En vaan halua vielä. Ehkä joskus. Sitten kun olen valmis päästämään irti. Sitten kun mulla on joku muu tarkoitus. Sitten kun en kestä enempää. Vaikka välillä tuntuu jo etten kestä. Silti jokin sanoo, että on pysyttävä täällä, tässä maailmassa. Se sanoo tää maailma on kaunis, älä päästä vielä irti, älä päästä irti koskaan.