Valittaisinko puoliääneen.

...Johda kotiin matka keskenjääneen... Ei en lakkaa kuuntelemasta Lautturia kokoajan. Tää oli mun elämäni pahin vuorokausi heti yliannostus sairaalareissujen jälkeen. Mua ahdisti kokoajan ja pidättelin kiukkua. Näpräsin sormia hermostuneeni, kun enhän mä voi näyttää tunteita. Mutta, kyllä mun ahdistus huomattiin silti. Äiti sanoo mulle monta kertaa, että oon laihtunu. Että oon jo liian laiha. Se sanoi kaksi kertaa, että mun pitää luvata, että lopetan sen laihdutusravintolisän. Kun ei mun muka tarvi laihtua. Mutta se valehtelee. Miksi ne puuttuu mun elämään, mähän oon vieläkin niin lihava? Äiti kysyy multa mitä painan. Valehtelen, etten tiedä. Sanoi, että sullahan on se vaaka. Mee nyt. Sanoin etten mene. Kaikki syömisistä puhuminen alkoi siitä, kun ne teki tortilloita. Kun en jaksanut syödä yhtä enempää. Mun olisi muka pitänyt syödä kaksi, kun oli jo niin pitkä kun olin viimeksi "syönyt" koulussa. Muut söi kaksi, mutta mä jouduin sanoa, että oon liian täynnä. Siitä vasta ihmettely alkoi ja paljastui, että oon syönyt huonosti viimeaikoina. Oli kauheaa olla niiden kanssa kaupassa, kun ei tehnyt mieli mitään mitä ne olisi halunnut. Ne kysyi multa mitä haluan ja mä sanoi, ettei tee mieli mitään. Ne oli turhautuneita. Äiti osti mun jääkaapin täyteen kaikkea ruokaa, mitä en edes voi syödä. Nyt siellä on ruuanjämiä mitä jäi, enkä tiedä mitä teen niille. Siellä on myös kaikkea muuta, mitä en olisi halunnut. En mä halua niitä mitään sinne.

"Mä oon vihanen sulle, jos sä heität sen kalan roskiin." Kun syötiin... "Tästä kalasta ei suhun tuu läskiä." "Tää on terveellistä." En usko, kaikki lihottaa mua. "Missä se sun vitamiini on mitä syöt?" "Ei mulla oo sitä enää, se on loppu." Äiti katsoo mua, eikä tahdo uskoa. Katsoo uudestaan. "Kyllä sulla on varaa lihotakkin, vai mitä?" *Kysyy siskoltani. "Joo." Hyi hitto mä vihaan näitä kommentteja, mä vihaan, kun ne puuttuu mun laihduttamiseen. Miksi ne saa aina uudestaan selville sen, mä oon huono peittelijä, ihan liian huono. Ei olisi pitänyt kutsua niitä tänne. Ja söinkin liikaa. Kokoajan piti olla jotain syömässä ja ne vaati, että otan kaikkea. Sanoi siitä, jos en ottanut niiden mielestä tarpeeksi. Oksensin sen ruuan, kun ne lähti. Tyhjään jo jääkaappia roskikseen, mutta en ole vielä uskaltanut heittää sitä kalaa pois. Vaikka eihän ne saa sitä koskaan tietää oonko syöny sen. Pelotti, että ne asensi tänne jotkut kamerat piiloon ja seuraa mua. Mä valehtelin niin paljon, yritin valehdella. Yritin hymyillä ja sanoa, että syön koulussa. Silti sain kokoajan kommentteja "Ei se mitään oo syönyt." Äiti sanoo mulle lähtiessään samalla, kun halaa "Muista syödä." Se oli ennemminkin käsky, kun kehoitus. Mutta en mä usko sitä, en mä syö siltikään. Ostin kaupasta toisenlaista ateriankorviketta, mä jatkan hetken sillä. Mä en tiedä pystynkö mennä perheen luokse jouluna, mun syömiset on niin vaikeita. Enkä halua kertoa niille mitään, vaikka ne epäilee jo paljon. Huomaan pyöräillessäni kauppaan ajatuksen "Mä en enää tykkää mun perheestä." Mä itken, kun se ajatus tulee mieleen. Mutta niin se on, en enää välitä. En välitä kenestäkään, tahtoisin vaan olla yksin. Ilman, että mun perhe puuttuu tähän. Se tuntuu pahalta silti. Mun ei enää tullut ikävä, kun ne lähti. En itkenyt muuta, kuin mahdollista lihomista ja läskeyttäni. Mä olen jo näin itsekäs.

Kotini on täynnä jouluvaloja, pöydällä on kulhossa itseleipomiani pipareita, instagrammini täytyy jouluisista kuvista. Mutta huomaan sen olevan vaan esittämistä, jonkilainen pakopaikka tai muisto ihanasta joulusta. Sillä tiedän, että tästä ei tule sellainen. Tyttö, joka rakasti vielä viime vuonna joulua pelkääkin nyt sitä ihan liikaa. Tyttö, joka rakasti jouluruokaa pelkää sitä nyt ihan liikaa. Tyttö pelkää syödä liikaa, tyttö ei halua syödä sitä yhtään. Kun mielessä pyörii vaan se lihonko tästä määrästä. En voi enää nauttia joulusta, sillä se on enää kidutusta, pelkkää tuskaa. Silti laitan kotiin joulua muistuttamaan itseäni oikeasta joulusta. Sellaisesta, kun sen kuuluisi olla. Sellaisesta, kun se melkein kaikilla muilla on. Mä en pysty käydä joulua läpi, en ainakaan usko. Mä pelkään liikaa mennä kotiin arvosteltavaksi. Kuulemaan niitä sanoja, että mun annokset on liian pieniä. Ne ei tiedä, että sekin "pieni" on mulle jo tuskaa. Enkä voi selittää. En voi enää selittää muuta, kuin valheita. Mä en enää rakasta mun perhettä, ne on vaan perhe joka määräilee, puuttuu mun elämään. Silti jokin minusta haluaa niiden luo, jokin minussa itkee, kun kirjoitan tätä. Mun on vaan niin vaikea nähdä perhettä enää, en enää osaa. Olen unohtanut sen, että perhe on tärkein. Olen unohtanut itseni syvemmälle missä koskaan olen ollutkaan. Ja tämä syvyys on kaunis, mutta pelottava. Satuttava ja vaarallinen, mutta silti liian hyvä. Eikä mikää saa mua nousemaan pinnalle, sillä siellä en olisi enää mitään.