Onko sulla kaunis maailma, josta et halua luopua?

Kun muut luokkalaiseni menevät syömään minä otan hymyillen yhden laihdutuslääkkeen. Minun on nälkä, minun on kylmä, minun on väsy, minun on pääkipeä. Mutta mä en välitä. Purkin kyljessä lukee "ravintolisä ei korvaa monipuolista ja tasapainoista ruokavaliota eikä terveitä elämäntapoja". Mua hymyilyttää, mähän teen juuri niin. Käyn terkkarilla kyselemässä labra-arvoja. Ei niissä ollut mitään vikaa, ei onneksi. Juttelemme terkkarin kanssa koko ruokatunnin. Terkkari kysyy miten olen syönyt, mitä tein viikonloppuna. Mä sanon, että olin kotona. Sanoin, että oon syönyt liikaa ja varmaan lihonut. Terkkari sanoi, ettei niin pienessä ajassa liho. Piirsi mulle jotain kuvia paperille ja yritti saada mut uskomaan etten ole lihonut. Katsoi mun käsivarsia, jotka on täynnä näppyjä ja sanoi "Tuo on bulimian merkki, että iho menee huonoon kuntoon." Terkkari sanoi, että oon laiha. Että muut näkee mut laihana. Ja vaikka olisin tälläinen tai laihempi oon silti kaikille sama Perhostyttö. Ja jos olisin liian laiha, muut olisivat vaan huolissaan. Mutta miten voisin uskoa, kun nään kaiken ylimääräisen minussa. Kun puristelen mahaa aina vessassa käydessä ja peilin edessä. Kun olen aina liikaa. Kerroin mun reissun tuliaisista, mutta ei se sanonut siihen oikein mitään. Sanoi, että mun pitäisi liikkua ja syödä. Ei puhunut enää syömishäiriöpolista, ei ollut enää huolissaan. En minäkään ole. 

Itkin eilen koulun käytävällä, itkin kuraattorilla. Te olette niin kaukana, niin kaukana minusta. Se tuntuu pahalta. En haluaisi olla yksin. Muhun sattuu, mutta tänään olen vaan nauranut niin kun kaikki olisi hyvin. En ole enää minä, olen vaan tyhjä kuori, joka ei tunne mitään. Olisin niin turha ilman tätä laihdutusta, mulla ei olisi silloin mitään tarkoitusta. Terkkari sanoi, että pahimmassa tapauksessa tämä johtaa sairaalaan ja letkuihin. Toivonko todella sitä? Tämä on jo niin pakkomielteistä. Aloitin eilen sen 30 päivän kuurin, aloitin tänään toisenkin laihdutuslääkkeen. Haen postista tänään kolmannen. Nyt mun on pakko onnistua. En uskalla astua vaa'alle, kun nään jo silmillä miten olen lihonut. Ehkä loppuviikosta. Aloitetaan varmaan kuraattorin kanssa karkkilakko, että syödään vaan lauantaisin karkkia. Se oli kuraattorin idea. Tulee olemaan vaikeaa, kun oon tottunu syömään karkkia joka päivä ja oksentamaan. Tänään pystyin olla ostamatta karkkia, vaikka oli kauhea makeanhimo nälän takia. Haluan suklaata, haluan niin paljon. Koulun jälkeen sanon surullisella äänellä luokkailaiselleni tytölle meneväni kotiin. Muut jäävät syömään, mutta mä en uskalla. Menen kotiin syömään leipää ja minun on edelleen nälkä.

Mua pelottaa mihin olen matkalla, mua pelottaa kun sanoin etten syö ennen joulua. Mua pelottaa, jos en pystykkään karkkilakkoon. Mua pelottaa elää, kun elämä on tälläistä. Mutta mä jatkan kunnes olen vihdoin jotakin. Ne uskoo, etten koskaan riitän itselleni. Että pitää olla aina vähän laihempi ja laihempi. Ja ne kaikki sanoo miten hoikka olen. Mutta mä en usko niitä. Miten voisin uskoa, kun mun silmät näkee toisin? Pelkään, että lihoin siitä leivästä vaikka otin heti laihdutuslääkkeen sen jälkeen polttamaan sen kaiken mun elimistöstä nopeasti. Ja se hokee vaan, kuinka ei olisi saanut syödä vaikka pyöräillessä en meinannut jaksaa enää polkea kotiin asti. Vaikka oli kylmä, vaikka päätä särki, vaikka olin lähellä pyörtyä. Tuntuu, ettei silti olisi saanut syödä. Mä oon valmis antamaan kaiken, ihan kaiken, että laihdun. Terkkari kysyi onko laihuus muka kaunista. On se, liiankin. Ja mä huomaan joka päivä tahtovani tätä enemmän ja enemmän, ihan liikaa. Joka päivä tää kietoo mut mukaansa, tämä maailma. Eikä se irrota, se ei anna minun mennä. Mutta se ei haittaa, ei se ei enää haittaa. Vaikka sattuu, täällä on silti niin hyvä olla. Turvallinen. Täällä olen edes jotakin, kun muuten en olisi mitään. En mä halua luopua, en mä halua olla jälleen turha ilman mitään tarkoitusta. En mä halua olla...