En ole enää minä, vaikka muistan vielä hengittää.

Mä en ole enää oma itseni. En tiedä millainen olen edes ollut, mutta en ainakaan tälläinen. Lähdin vihaisena terapiasta kotiin, huusin kissoille kun ne oli syönyt mun mielestä liikaa. Terapeuttiani ei kiinnostanut, että syön kolmea laihdutuslääkettä. Kysyi vaan meinaanko laihtua niillä. Luin terapeutin kasvoilta sanat "hyvä kun laihdutat, läski." Musta tuntui, että se ajatteli niin. Se puhui mulle omasta ylipainostaan. Miksi, miksi miksi? Laihduta, laihduta, laihduta lisää. Mun täytyy. Olin senkin silmissä lihava. Mun terapeutti on ilkeä, ei sitä kiinnosta mun asiat. Ei meinannut antaa edes aikaa ensiviikolle. Ei sitä kiinnosta kuulla, etten ole taaskaan syönyt. Se vaan nauraa mulle, sille kun epäonnistun. Kun en osannut hitsata tänään. Terapeutti nauroi ja muhun sattui. Nauroin mukana, vaikka se ei ollut hauskaa. Hän kirjoittaa kaikki muistiin, kaiken mitä sanon. Mä lähden vihaisena ovesta ja olisin toivonut etten olisikaan saanut uutta aikaa. Ei se musta välitä. Terkkarikin kannusti mua liikkumaan lisää, kannusti siis laihtumaan. Mä aionkin antaa kaikkeni, vaikka kuolla, että laihdun. "Onko laihuus kaiken tän arvoista?" Terkkari kysyi multa eilen ja luetteli kaikkea mikä menee huonoon kuntoon. En uskalla katsoa painoa vaikka olen syönyt vaan leipää viikonlopun jälkeen. Ostin mittanauhan, koska äiti oli luultavasti vienyt entisen tai sitten se oli hukkunut muutossa. Ostin liikaa ruokaa kaupasta, kaikkea jouluista, että voin leipoa ja viedä luokkalaisille kouluun. Heitin viimein koulusta saadut ruuat roskiin ja leipää joka oli mennyt "pilalle".

Päivä ilman karkkia ja tänään tulee toinen päivä jos en sorru noihin mitä on kaapissa. Kolmas päivä 30 päivän kuuria menossa, toinen päivä vitamiinilaihdutuslääkkeellä, ensimmäinen päivä ateriankorvike ravintolisällä. Tänään syöty sämpylä ja juotu liikaa. Mä en koe olevani enää elossa. Mä hymyilen koulussa, nauran. Yritän olla muiden silmissä hauska. Alan itkeä, kun epäonnistun, kun en onnistu missään ja opi mitään. Toivoton tapaus, olisin halunnut sanoa opettajalle, kun se tuli neuvomaan. Mä en riitä, mä en onnistu missään. Rima on aina liian korkea, pitää olla niin hyvä, niin täydellinen. Näen vaan epäonnistumiset, niitä on oikeasti enemmän kun onnistumisia. Lukiossa onnistuin, täällä en. Tai sitten mikään ei vaan riitä enää mulle. Luokkalaiseni tyttö laittaa mulle viestiä mihin katosin ennen ruokailua. Ne oli odottanut mua syömään, vaikka ne tietää etten syö. Mä istuin ruokalan edessä ja join ateriankorviketta. Se piti nälän vaan kolme tuntia, onneksi kuitenkin koulupäivän ajan. Luokkaliseni tyttö painaa 50 kiloa, mutta on mua 20 senttiä lyhyempi. Voisinpa itsekkin nähdä sen luvun joskus vaa'alla. Huomaan vihavaani itseäni tämän kirjoitettuani, sitäkin kun en uskalla vaa'alle ja vihaa itseäni sen jälkeen vielä enemmän. Miksi mun piti joskus lihoa voimisteluajoista, silloin kun olin melkein pelkkää luuta? Mä oon niin epäonnistunut. Voisinpa olla taas jotakin. Ja jotakin olen sitten, kun olen laiha. Mä oon niin vihanen, kun en ole tarpeeksi hyvä. Puran sen vihan mun kissoihin, kirosanoihin koulussa. Mutta ei se tee musta yhtään parempaa, yhtään laihempaa. En vaan ole enää minä. Esitän vaan jotain mitä en ole. Enkä tiedä enää mitään muuta itsestäni kuin vaan sen, että haluan olla laiha. Kaikki muu on sumussa. En kai ole enää elossa, en kai ole enää mitään. Vaikka tunnen, että hengitän. Ei sekään tunnu enää samalta.