Helppo polku kaltevana veikin mutkaan.

Mä olin tyytyväinen itseeni aamulla, niin tyytyväinen, että mulla oli lupa syödä leivänpuoliska. Kaikki johtui aamupainosta, joka oli laskenut. Paino oli 56.4 kg. Siis oikeasti olen melkein 56 kilonen, en voi uskoa. Oon miettiny tota lukua koko päivän, se tuntuu jo paremmalta. Paremmalta mitä kauemmas se menee luvuista, jotka alkaa kutosella. En mennyt ollenkaan kouluun, laitoin viestin luokkalaiselleni tytölle ja kuraattorille. En voinut mennä, kun en lukenut niihin kokeisiin. Nyt ne jäi sitten rästiin ja tuli luvattomatpoissaolot. Mutta en mä halunnut mennä hakemaan niitä ykkösiä sieltä. En kestä, jos olisin niin huono. Kaveri laittaa viestiä tuunko tunnille, mä sanon etten kehtaa, kun se on sama opettaja joka piti aamulla kokeen. Toinen kaverini ei myöskään mene kouluun, sekään ei lukenut. Menen sinne päiväksi. Jutellaan meidän tilanteista, kumpikaan ei juuri nyt jaksa. Molemmilla on niin vaikea tilanne. Huomasin, että meillä on paljon yhteistä, kun juteltiin. Naurettiin kaikelle, juotiin kahvia, hoidettiin koiria. Olo parani hetkeksi, kun sai sanottua edes sen, että masentaa eikä jaksa tehdä mitään. Huomenna menen kyllä kouluun, on onneksi lyhyt päivä. Kuraattori soitti illalla, hän olisi toivonut, että olisin mennyt kouluun tänään. Sanoi mulle, että jutellaan huomenna lisää. Äitikin soitti, kysyi miksi en ole soittanut pariin päivään. Mä sanoin, etten ole vaan jaksanut. Äiti kysyi onko jokin hätänä. Mä kerroin vaan, etten jaksa mitään kun oon niin masentunu ja tunteet on niin vahvoja. "Sä tarvit jotkut lääkkeet." Ehkä tarvisinkin, mutta en tiedä milloin saan sen lääkäriajan edes. Kun ne ei saa mitään aikaan täällä. Ja oon niin vaativa niiden lääkkeiden kanssa. En halua mitään väsyttävää, koska pitää jaksaa olla koulussa. En halua mitään mikä lisää ruokahalua, lisää painoa. Ehkä ei edes löydy mitään lääkettä, joka mulle kävisi.

Naapuri toi mulle illalla joulutorttuja. Kiitin häntä, ihana naapuri. Ajattelin, että syön toisen niistä. Mutta ei se mennytkään niin, söin molemmat ja alkoi ahdistaa. Ne oli pakko oksentaa. Mä olen niin itsekäs, mä syytän nyt itseäni. Toinen ajatteli mua ja mä vaan itseäni. Mä olin ilkeä, vaikka se ei saa koskaan sitä tietää. Mä en ole oma itseni. Mä olen hirviö, joka pelkää syömistä, lihomista yli kaiken. Hirviö, joka vihaa itseään, joka tahtoo vaan hävitä tästä maailmasta jonnekkin pimeään, pois. Ellei jo ole siellä. Olen jo kyllä aika poissa, aika kaukana, pimeässä, mutta kauniissa. Perhe haluaisi tulla viikonloppuna käymään, mutta se ahdistaa. Ei oikeasti perhe, vaan ruoka. Ihan liikaa, enhän mä halua syödä. Mutta en halua erottuakkaan, en halua, että ne tietää mitään, edes arvaa. Ehkä en ota niitä vastaan, vaikka se sattuu. Sattuu olla yksin, mutta on kai pakko olla yksin, kun pelkää ruokaa liikaa. Kun ei edes tiedä osaako enää syödä. Kun ei ole edes kokeillut, enkä kyllä haluakkaan kokeilla. Huominen aamupaino määrää taas miten elän huomisen päivän. Nyt minun on taas kylmä, koska oksensin. Mutta pelkään silti lihonneeni, vaikka olen oksentanut tänään melkein kaiken syömäni. Tyttö, joka pelkäsi niin pimeää. Pelkäsi syömisen kanssa pelleilyä, pelkäsi sitä, kun oli alipainoinen. Pelkäsi, että kohta sairastuu. Löysikin vuosien päästä siitä tämän maailman ja rakastui siihen, eikä halunnut päästää irti. Tyttö alkoi ihannoida niitä aikoja, kun oli alipainoinen terveesti. Alkoi kaivata itseään sellaisena, kun oli 6 vuotta sitten. Laiha, aina kaikkien mielestä liian laiha. Kun luut näkyivät ja kaikki vaatteet olivat sopivia. Kun missään ei ollut läskiä, kun sä olit kaunis. Vaikka nyt vasta sen näätkin. Mä kaipaan sitä niin, laihaa itseäni. Ja nyt näen kuinka se tyttö tulee takaisin mun luokse. Hiljaa se kävelee pimeästä ja ojentaa kätensä johon mä tartun. Tartun lujasti, enkä tahdo enää hukata sitä tyttöä. Sillä se tyttö oli kaunis ja kohta se on taas mun. Minun ikuisesti. Mä löydän monista biiseistä ajatuksiani, yhdistän ne syömisongelmiin. Kuuntelen niitä, koska muhun sattuu. Että pysyn edes vähän järjissäni.

"Pian kadotin suunnan, helppo polku kaltevana vietti mutkaan"