Päivät kuluu, viikot vierii syömisten ympärillä.

Eilen oli kiva päivä, olin ostamassa vähän joululahjoja toisessa kaupungissa. Mua harmitti sillä mun piti nähdä siinä kaupungissa yhtä poikaa, mutta se sitten perui. Päätin, että lähden kuitenkin yksin. Lauantaiaamuna mietin pakkaanko eväsleivän bussiin. Olin jo ottamassa leipää pussista ja tarvikkeita jääkaapista, kunnes tajusin etten mä voi syödä, etten mä tarvitse sitä. Pakkasin mukaan ateriankorvikejuoman ja karkkia. Olihan karkkipäivä. Matkalla söin suklaata, ei se ollut niin hyvää kun muistin, kun sitä ei ollut syönyt moneen päivään. Pääsin perille ja alkoi se vaikea osuus. Huomasin miten vaikeaa on ostaa sisaruksille lahjoja. Kiersin kaikki kaupat, osaan en ehtinyt kun ne meni aikasin kiinni. Suunnistin emotioniin, etsimään parhaalleystävälle lahjaa. Kiersin sitä kauppaa ja löysin luontaistuotteet. Mä menin huomaamattani laihdutusosastolle. Sanoin itselleni siinä kauan oltuani, etten ostaisi mitään ja lähdin kaupasta. Lähdin kiertämään muualle ja kauppoja uudestaan. Kokoajan ajattelin niitä laihdutuslääkkeitä. Ei mennyt kauaa, kun palasin siihen kauppaan ja pyörin taas kauan siinä miettien mitä ostan, lukien tuoteselosteita, katsoen hintoja. Sitten otin hyllystä kaksi laatikkoa ja menin kassalle. Miksi mä tein taas näin, miksi mun piti saada niitä taas lisää? Pakkomielteistä. Piilotin pussin toisen pussin sisään talteen ja jatkoin kierrosta hymyillen. Olin tyytyväinen, kun ostin taas lisää.

Astuin kaupasta kylmään pieneen pakkaseen ja huomasin, että mun on nälkä. Menin Arnoldsin eteen, katselin kaukaa pullia ja bageleita. Jäin kauas katsomaan kalorilaskurista paljonko niissä on kaloreita. Donitsissa yli 300, bagelissa melkein 200. Joku kysyi olenko jonossa ja vastasin etten ole. Jäin haaveilemaan kinuskidonitsista. Hetkenpäästä huomasin kuinka ne kaksi päivän viimeistä katosivat jonkun toisen lautaselle ja mä lähdin pois ostamatta edes kahvia. Matkalla Anttilaan join ateriankorvikkeen, onneksi se vei pahimman nälän pois. Aika kaupungissa oli jo melkein mennyt ja mä huomasin kuinka viha oli melkein kadonnut. Itselleni löysin 2 euron leffan ja noita laihdutuslääkkeitä. Muut olikin sitten lahjoja. Koko päivä pyöri syömisten ympärillä, vaikka yritin kierrellä niin ajattelin sitä ruokaa, haaveilin niistä pullista, hesestä, jäätelöstä, laskin niitä kaloreita, että tajuasin olla syömättä. Onneksi joku osti ne kinuskidonitsit mun pähkäillessä, niin ei tarvinnut syödä. Kävin Siwassa lähtiessäni ostamassa matkaeväitä. Olisin halunnut ostaa valmisleivän, mutta katsoin kalorit ja leipä jäi kylmätiskiin. Ostin vaan vihreän ED:in matkalle. Kotimatkalla söin sitä karkkia oikein kunnolla, jätin pussin pohjalle vähän minkä jätin bussiin omalle paikalleni lähtiessäni. Soitin kaverille perillä ja menin sinne kahville hetkeksi. Kaveri kysyi kokoajan otanko jotain. Se itse söi ruokaa, salaattia ja pihviä. Mä en ottanut lopulta, kun sitä kahvia ja lasillisen kokista. Sitten menin kotiin ja mietin mitä nälkääni söisin. Otin leivän ja jäljelläolevat suklaat. Söin kaiken, mutta hetken päästä tajusin miten oksensin kaiken. Sain ulos myös bussimatkalla syötyjä karkkeja, mikä oli hyvä. Katselin leffaa ja pureskelin porkkanaa, enkä enää oksetanut. Ihan perus päivä. Näin mun päivät pyörii syömisten ympärillä, kaloreita laskiessa, miettiessä voinko syödä vai olenko mielummin syömättä, oksentessa, juodessa paljon fun lightia, ottaessa joka kerta syötyäni laihdutuslääkkeen etten vaan liho, näin kaavamaisesti, näin pakkomielteisesti. Mutta silti jotenkin niin hyvin.

Aamulla herättyäni katsoin painon 58.5 kg. Olin laihtunut, kiitos laihdutuslääkkeet mä taas laihdun. Hitaasti, mutta laihdun kuitenkin mikä on tärkeää. Nälkä velloo mahassa, juon tyhjään mahaan kaksi kuppia kahvia ja otan  waistlinen aamuannoksen. Huomaan, kuinka maha on hiukan pienentynyt, kuinka nään solisluut jo hiukan paremmin pelistä. Mutta lihava mä olen vieläkin. Tänään menen ehkä luokkalaisteni kanssa salille ja huomenna toivon painon taas laskeneen. Illalla menen sellaiseen kynttilänsytytystapahtumaan jossa muistetaan itsemurhantehneitä ihmisiä. Haluan mennä, olenhan itsekkin yrittänyt monta kertaa. Enää en ole tahtonut kuolla, olen vaan tahtonut laihtua. Ihan liikaa, liian pakkomielteisesti. Mutta silti niin kauniisti. Liian kauniisti, enkä mä halua herätä tästä kauniista unesta. Tämä uni on mulle liian rakas, että teen mitä vaan etten vielä heräisi. Ja huomaan tekeväni oikeasti mitä vaan. Vain ollakseni niin kaunis.

"Päivät kuluu viikot vierii

piirrän merkin almanakkaan

jos tänne kuuluu, sen tuntee.

Ei oo mitään muuta kuin tää

ei oo mitään muuta kuin me

kunnes kuolen."