Hymyillään vaan ei ole muutakaan enää antaa.

Mun pitäisi olla iloinen, paino oli aamulla vähiten, kun koskaan koko laihdutuksen aikana 57.4 kg. Mutta, eikö sekin ole vielä ihan liikaa? Nyt en pääse koko viikonloppuna vaa'alle, en jaksa mennä ennen aamu viittäkään. Mä en halua sinne töihin, kun en osaa siellä mitään. En muista niitä työtehtäviä, ihan kun en olisi koskaan ennen ollut siellä, vaikka olenkin ollut jo monta kertaa. Enkä haluaisi niiden kahden luokkani tytön seuraan, kun ne ei koskaan puhu mulle, katsoo vaan kummasti, arvostellen. Sanoin kuraattorille, että pelkään sitä. Sanoin luokanohjaajalle, yhdelle toiselle opettajalle. Mä en haluaisi aina olla se, joka epäonnistuu. Mä haluaisin edes joskus onnistua jossakin. Itkin kuraattorilla, sanoin, että musta on tullut herkempi kun lopetin lääkkeet. Nyt oon taas niin epävakaa, kun voi olla. Pienikin väärä sana tai katse romuttaa mut täysin ja suutun tai alan itkeä. Tunteet vaihtelee nopeasti. En tiedä miten jaksan töihin aamulla kuudeksi lauantaina ja sunnuntaina, kun en saa enää nukuttua. Eilen yöllä hermostuin kissoille totaalisesti ja olin niille ilkeä. Tein jotain mikä rauhoitti ne, mutta joka sai ne pelkäämään mua hetken. Mulla meni hermot ja huusin itkien, että haluan nukkua. Mutta ne jatkoi vaan juoksuaan, sähinää ja murinaa toisilleen. Toistin saman toisen kerran ja sitten ne viimein lopetti. Sain unta kahden aikoihin kahden tunnin yrityksen jälkeen. Mua pelottaa miten tänään käy. Kuraattori sanoi, että hae melatoniinia, mutta en hakenut, vaikka katsoin sitä pakettia kaupassa. Kävelin vanhasta tottumuksesta luontaistuotehyllylle ja pitelin paketteja ja purkkeja kädessä lukien tuoteselosteita. Yhdessä kohdassa luki "tuote ei ole tarkoitettu... (siinä oli pitkä lista ja viimeisenä luki) syömishäiriöisille." Melkein ostin sen tuon tekstin takia. Olin siinä taas liian kauan. Kaupassa katsoin kaikkea mitä olisin halunnut syödä. Pyörittelin niitä käsissäni ja katsoin kalorit, kun kaikissa oli mielestäni niitä liikaa. Yksi nainen katsoi vierestä, kun pyörittelin useita leipäpusseja käsissäni lukien tuoteselosteita. En mä voinut mitään ottaa. Päätin, että karkkipäivä on tänään ja ostin liikaa suklaata, osan ahmin jo ja oksensin. Mä en ymmärrä miksi ostan aina suklaata, kun en edes kestä sitä. Hedelmäkarkit sentään jätin kauppaan, vaikka olisin halunnut niitäkin. Olisinhan mä nekin oksentanut kuitenkin.

Kuraattori ei kysynyt multa tänään mitään syömisistä, sekin varmaan luulee, että syön jo. Meinasin sanoa, etten tiedä miten jaksan töissä, kun en syö. Mutta jätin sanomatta, kun eihän sitä edes kiinnosta. Ei ketään kiinnosta, vaikka tää veisi mun hengen. Antaa tän siis viedä mut hitaasti pois. Ei mua edes tarvita täällä. Kukaan ei pitänyt sitäkään minään, kun sanoin etten enää opi mitään. Mä itkin, kun olen näin tyhmä. "Katsotaan miten tää jatkuu." Niin sanoi luokanohjaaja. Mutta mä en jaksa mennä taas epäonnistumaan tonne töihin, olemaan kokoajan neuvottavana, kun en osaa yksin tehdä koskaan mitään. Mä oon niin huono. Mun itsetunto taas romuttuu lisää, kun meen sinne. Ja se on jo muutenkin niin huono. Mutta on pakko mennä. Yksi opettaja sanoi mulle, että muista hakea työeväät. Yksi töistäkin oli sanonut. Joo voinhan mä ne hakea, mutta en mä niitä syö. Katselen vaan jääkaapissa, kunnes ne menee pilalle ja heitän lopulta roskiin. Koska oon tälläinen sekava.

Kiitos muuten kaikille mun 48 lukijalle. Jos joskus 50 tulee täyteen niin teen jonkun teidän toivoman postauksen, kunhan mun ei tarvi paljastaa kasvoja, nimeä tai paikkakuntaa missä asun. Katsotaan jos vielä 2 lukijaa jostain eksyisi mun blogiin niin saatte esittää toiveita mistä kirjoitan. Mua tosiaan pelottaa mennä töihin ihan liikaa, enkä tiedä miten jaksan aliravittuna ja väsyneenä kulkea isojen eläinten ja ihmisten keskellä. Paikassa, jossa on liikaa kahvitaukoja, jossa on paineet ja täytyy syödä edes yksi leipä. Sekin herättää yleensä jo kysymistä miksi en ota enempää ja "ottaisit nyt, sä et muuten jaksa"-kommentteja. Ja mua ahdistaa se ruoka, pelkään, että lihon ja viimeksi töissä lihoin vähän, mutta sekin oli liikaa. Mä en halua kokea sitä taas, en halua! Ketään ei enää halua auttaa mua, ketään ei enää kiinnosta tää. Mä torjuin ne liian monta kertaa, ne ei enää yritä saada mua niiden mielestä parempaan, sinne syömishäiriöpolille. Ne ei enää kysy multa tästä, mä en enää kerro niille mitään. Hymyillään siis vaan, vaikka sattuu. Otetaan laihdutuslääkkeitä piilossa koulussa, kuntoillaan ennen nukkumaan menoa, ahmitaan ja oksennetaan karkkipäivänä, ahmitaan joskus jotain terveellisempää ja oksennetaan nekin, pelätään lihomista liikaa, käydään vaa'alla liian paljon, vihataan itseään eniten maailmassa, toivotaan ettei tää loppuisi, ihannoidaan niitä liian laihojen ihmisten kuvia ja ollaan yksin ilman, että kukaan tietäisi tästä mitään tämän blogin ulkopuollella. Kaikki on piilossa mun hymyn takana. Mähän yritin kertoa, mutta enää ne ei välitä vaikka laihtuisin pois. Joten en minäkään enää välitä kertoa, eikä tarvi edes kertoa sillä ei ole pelkoa, että ne enää kysyisivätkään. Salaan tän maailman niin kun tätä ei olisi, salaan loppuun asti, koska enhän mä muuta enää voi. Sillä ne kai luuli jo, että vein tän pois. Mutta ne oli väärässä, niin väärässä.

 

"Mä annan ne pois
Mä päästän ne pois
Vaikka sattuu
Ne antaa mut pois
 Ne päästää mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovun niistä hiljaa"