Älä herätä mua unesta tai mua ei enää olekkaan.

Mä sanoi terkkarille, että oon lopettanu oksentamisen. Mutta niin kävi tänään, mä söin mielestäni liikaa, mun oli pakko oksentaa. Tiistai-ilta menee niin kuin jokainen arki-ilta. Katson Poliisit, käperryn torkkupeiton alle, koska on aina kylmä. Syön kaksi porkkanaa, koska on niin nälkä. Juon puoli litraa funlightia, ettei olisi niin nälkä. Ennen kuin toinen jakso alkaa teen vatsat ja selät, sarjan jäkeen teen x-hypyt ja yritän mennä nukkumaan. Vaikka en tietenkään saa unta, koska minun on kylmä ja nälkä, koska kissat juoksee ympäri asuntoa, koska stressaan aamupainoa niin paljon ja tulevaa koulupäivää. Joka päivä sama kuvio. Huomenna olen taas väsynyt ja nälkäinen. Haaveilen aamupalasta, mutta enhän mä voi syödä mitään, juoda vaan kahvia. Koska paino ei laske tai laskee niin vähän etten ole ansainnut ruokaa.

Käyn puhumassa tänään koulussa terkkarille, kun en olisi halunnut tunnille. En olisi jaksanut, kun tuntui niin pahalta. Mutta ei antanut sairaslomaa. Terkkari oli iloinen, kun kerroin mitä syön. Syön sen mielestä tarpeeksi, jos syön n. 500 kaloria päivässä. Vaikka ei mulla ole oikeastaan tapana laskea kaloreita. Terkkari haluaa, että laihdun. Mä olen siis lihava senkin silmissä, vaikka se sanoi, että oon normaali. Hyi hitto, normaali! Mä en halua olla mikään normaali vaan laiha! Sanoin siitä, etten ole enää oikeastaan oksennellut, ettei tää ole bulimiaa, ettei mua mikään vaivaa. Sanoin, etten edes ahmi. Mutta tänään illalla tosiaan sorruin oksentamaan. Terkkari puhui mulle pitkästä aikaa siitä syömishäiriöpolista, mutta mä sanoin etten ansaitse sitä tämän painoisena. Sanoin etten halua muutosta tähän. Terkkari sanoi, että kysyy multa vielä myöhemmin tästä. Mutta enhän mä sinne voi mennä, ne nauraa kun oon näin läski ja muut on niin laihoja. Mun pitää laihtua, ei anorektikko ole läski. Terkkari sanoi, että anoreksiaan sairastuva on normaalipainoinen. Sanoi, että tää voi olla sekotus bulimiaa ja anoreksiaa. Mutta mä en usko siihen, ei mulla ole mitään.

Koulun käytävälllä tuntuu, että jalat lähtee kohta alta. Terkkari sanoi silloin, että mua ei voi pakottaa mihinkään hoitoon jos en pyörtyile koulun käytäville ja tänään oli aika lähellä. En jaksa edes istua ja liikuttaa käsiä, mä hyydyn. Muhun sattuu, masentaa. Menen uudelleen terkkarille ja sanon, että tarvin sen lääkäriajan. Tarvin jonkun lääkkeen. Mulle oli luvattu se lääkäriaika joulukuun alussa. Raivoan ja terkkari joutuu sanoa mulle, että ota ihan rauhassa. Tunteet heittelee ja oon niin väsynyt. Paino aamulla 57.0 kg. Vähän laskenut, ei siis tarvi vielä kuolla. Mua pyydetään taas syömään, miksi ne ei opi etten mä mene? Ne ei odota mua kun lähdetään tunnilta. Mä kävelen yksin työvaatekaapille ja otan laukusta neljä pilleriä, ateriankorviketta ja funlightia ja minun on nälkä vieläkin. Masentaa, itkettää, enkä jaksaisi tunnille. Luokkalaiseni käy myös kaapeilla ja näkee mut istumassa penkillä. "Ai moi, tuutko sä meidän kanssa?" "Kyllä mä varmaan kohta tuun..." Mutta huomaan kuinka koko välitunti menee yksin, en vaan jaksa nyt muita. Mä en jaksa mitään... Mun pitäisi lukea kahteen kokeeseen, jotka on huomenna tai olla menemättä kouluun. Mun pitäisi edelleenkin maksaa laskut. Mun pitäisi varmistaa, että huomenna olen laihtunut, jotenkin. Miksi ne kaikki on huolissaan taas, vaikkei tarvi olla? En mä ole lähelläkään kuolemaa, lähelläkään alipainoa. Mulla ei siis ole hätää. Äläkää olko musta huolissanne, tää maailma pitää musta huolen. En mä pelkää, älkää tekään pelätkö. Kun mulla on täällä kaikki hyvin, vaikka joskus silmät täyttyy kyyneliin. Niin mä annan se satuttaa, annan sen vielä viedä mut mukanaan. Vaikka olen rikki aina uudestaan.

"Mä oon, missä kukaan muu ei oo ikinä käynytkään
mä nään näitä asioita mitä kukaan ei oo nähnytkään
tänään todellisuus on vaan liian masentavaa
mä jään maailmaan koska tääl on kaikki parempaa"

 

Teitä lukijoita on nyt se 50. Mistä haluaisitte, että kirjoitan? Kun mähän lupasin jonkun erityisen postauksen? Olisiko joku kysymyspostaus kiva vai jotain muuta? Nyt saa ehdotella mitä vaan, niin kehittelen sitten jotain 50 lukijan kunniaksi. Kiitos teille kaikille rohkasevista kommenteista tähän asti ja siitä, kun ootte mun tukena. Nyt haluan tehdä jotakin teille, koska ilman teitä ei varmaan olisi koko blogiakaan. Eikä ketään kuka oikeasti ymmärtää ja tietää mun syvimmätkin ajatukset.