Muiden silmissä hoikka, mutta ei sä et vielä riitä.

Joka aamu olen nyt huomannut vähän laihtuneeni. Nää lääkkeet toimii, laihdun enemmän kuin ennen näitä. Paino aamulla 58.1 kg. Olen pian pienimmässä painolukemassa laihdutuksen aikana, enkä aio enää lihota paitsi jouluna varmaan lihoan, mutta en aio silloinkaan lihoa paljoa, olen päättänyt sen. On ihanaa miten numerot lähtevät kauemmaksi kutosista. Pelkään kutosella alkavia numeroita, en enää koskaan halua nähdä niitä. Kutonen on automaattisesti mulle lihava, vaikka se olisi 60.0 kg. Se on silti niin kauheaa, en halua olla mikään 60 kilonen. Lääkärin punnituksessa olin silloin sen 60 kiloa ja se oli ihan kauheaa ja kun se lääkäri kirjoitti huomion "hoikka tyttö". Mutta ei 60 kiloa mun mielestä ole hoikka, ei lähelläkään. Tiedän, että olen nyt normaalipainossa, mutta se ei riitä mulle. Näen vaan lihavan tytön, kaiken mikä 82 kilosta on jäänyt minuun ja sitä on jäänyt paljon. Tänään ajattelin tehdä vähän lihaskuntoa ennen kun menen nukkumaan. Teen 50 vatsaa, 50 selkää, 100 x-hyppyä. Ja yritän tehdä ne tästä lähin joka päivä. Ehkä lisään sinne vielä vähän jalkalihaksia sitten kun oon saanu tän alkuun. Tänään olen syönyt vielä leivänpuoliskan ja kaksi porkkanaa + ateriankorvike. Ja juonut taas liikaa. Kävin kaupassa ja kaikkea terveellistä lähti mukaan. Omenia, banaaneja, porkkanaa, kurkkua... En edes vilkaissut karkkeja, enkä pulliakaan. Mä en sorru, en halua. Huomasin taas eksyväni luontaistuotehyllylle. Nyt en ostanut mitään, mutta taas oli pakko päästä näkemään sen hyllyn tarjonta. Eilen oli leffailta uuden ystäväni luona. Mä söin poppareita ja suolapähkinöitä, koska luokkalainen halusi syödä. Munkin oli pakko. Syötiin melkein kaikki ystävän kanssa puoliksi ja mä odotin syötyäni vaan milloin se leffa loppuisi. Mä halusin kotiin oksentamaan, mä en halunnut lihoa. Hetken päästä se kaikki oli suihkun lattialla ja minä kylmissäni kuuman veden alla. Enkä onneksi lihonut. Jouluun on 5 viikkoa, siihen menessä mä laihdun 55 kiloon, jos mikään ei mene pieleen. Siihen on matkaa kolme kiloa, mutta jos paino jatkaa putoamista tätä vauhtia niin mä saavutan sen. Pelkään, että kohta en enää laihdu. Että jään taas lihavaksi, jonka paino ei laske millään. Pelkään ihan liikaa.

Kävelemme koulun käytävää tunnille. Mä katson uusien ystävieni jalkoja, mä katson niiden vartaloita. Ne on niin pieniä ja minä olen niin lihava niiden rinnalla. Vertaan niitä jalkoja omiini, lihavat. Liian lihavat. Mä olen liikaa. Luokkalaiseni tyttö, uusi ystäväni laittaa mulle tuntien päätyttyä taas viestin tulenko syömään. Mä sanon etten tule, että lähden pian kotiin. Miksi ne pyytää mua syömään vieläkin, vaikka aina sanon etten tule? Miksi isovanhemmat aina kysyy puhelimessa olenko syönyt? Mitä ne tietää, tietääkö ne jotain enemmän? Mua pelottaa, että vanhemmat saa jostain tietää. Pelkään sitä niin paljon, että vaan hymyilen, kun näen ne ettei mua epäiltäisi. Mä sanon aina hymyillen puhelimessa, että kaikki on hyvin. On mennyt hyvin. Mutta onko? On varmaan, kun enhän mä ainakaan halua kuolla. Huomenna on taas aika kuraattorille. Mitä mä enää osaan kertoa, mitä mä enää haluan edes sanoa. Sanonko vaan, että kaikki on hyvin? Että olen lopettanut tän kaiken. Sen se haluaisi kuulla, etten enää laihduttaisi. Mutta taidan taas tuottaa pettymyksen. Sillä enhän mä voi lopettaa, kun olen vieläkin näin paljon. Ja vaikka kuka sanoisi hoikaksi, niin mä en osaa uskoa. En enää, en ennen kuin painan 50 kiloa. Ehkä vähemmänkin. Kun mua ei enää luokitella hoikaksi muiden silmissä, vaan laihaksi. Sillä vasta se riittää.