Minussa on tyhjä kohta, joka vaatii aina lisää.

Itkin junan vessassa matkalla opiskelupaikkakunnalle. En tiedä itkinkö ikävää, sitä kun perhe jäi monen sadan kilometrin päähän. Vai itkinkö siksi, että näin peilikuvani. Näytin niin lihavalta. Ehkä molempia. Viikonloppuna söin ja söin. Ajattelin oksentamista, mutta en tehnyt niin. "Ota lisää kalakeittoa." "En mä..." "Ota nyt, sulla oli niin pieni kulho." Oli niin vaikea syödä se pieni kulhonpohjallinen tyhjäsi. Ahdisti lusikoidessa, mä lihoin vaan. Äiti kysyy multa puhelimessa junamatkalla söinkö isäinpäiväkakkua.  "Kai sä otit kaksi palaa kakkua?" "Joo otin mä." "Hyvä." Tiesin, että mun on pakko ottaa lisää. Ne vaatii sen. Otin kaksi pientä palaa. Ahdisti. Otin vähän perunaa ja pienen lihanpalan. Tiedän, etten kuitenkaan syö lämmintäruokaa ennen joulua. Sitten taas, kun menen uudestaan kotiin tai, jos perhe tulee tänne. Yritin lohduttautua sillä ajatuksella. Ne antaa mulle ruokavinkkejä, opettaa mut tekemään ruokaa. Mä kysyn miten joku ruoka tehdään, vaikka tiedän etten aio tehdä sitä kuitenkaan. Ne haluaa, että syön. Mutta itse en halua. Söin niin paljon, että pärjään sillä vaikka jouluun asti. En mä tarvi mitään. Äiti tietää nyt miten paljon karkkia syön. Tietää myös, etten tykkää koulun ruuasta. Muuta ne ei tiedä. En uskaltanut kertoa, en halunnut satuttaa. Vaikka mä oon niiden lapsi, ei niihin pitäisi sattua. Mutta pelkään, en halua niille enää yhtään raskaampaa taakkaa musta.

Huomaan kuinka junassa istuessani kipu virtaa lävitseni, ikävä, itseinho. Nyt tuntuu taas etten jaksaisi yksin täällä kaukana. Kun menen kotiin yksin kaikki alkaa taas. Täytän tyhjän kohdan itsessäni tällä kaikella. Mä alan taas kytätä syömisiä, ahmimaan ja oksentamaan. Kaikki alkaa heti kun oon yksin. Perheen kanssa mä osaan elää paineen alla, kaikki on silloin hyvin. Ostin reissusta kahta laihdutuslääkettä, mä oon hullu. Toinen oli 30 päivän kuuri, jonka alotan huomenna. Mä haluan vaan kadota, olla jotakin. Viikonlopun jälkeen perheen luona ajattelee tän kaiken lopettamista enemmän kuin ennen. Mutta tiedän etten voi vielä lopettaa. Mä oon vielä liian lihava. Mä haluan, että jouluna perhe sanoo mun laihtuneen. Mä haluan onnistua, olla niiden silmissä jotain. Olla omissa silmissä jotain. Sillä vielä en ole mitään. Itken puhuessani äidin kanssa puhelimessa. Muhun sattuu olla täällä yksin. En mä tahdo olla yksin, en mä tahdo aloittaa taas. Mutta toisaalta tahdon, en mä riitä näin. En mä ole vielä tarpeeksi hyvä. Koen epäonnistuneeni, kun söin viikonloppuna ja skippasin vaan yhden päivän aterian. Mua ahdistaa, mua itkettää, muhun sattuu, kun katson peiliin. Sattuu, kun katson tätä elämää taas yksin. Kun mut hylättiin taas tänne. Mutta, kun oikein mietin nii ehkä olen kaiken tämän ansainnutkin. Miksi se muuten seuraisi mua? Muhun sattuu ja huomenna alkaa sattua taas lisää. Mutta ainakin silloin tiedän olevani elossa, liian elossa. Vaikka toivoinkin vaan katoavani.